Oikeudenmukaisuus

Please share if you want to help to promote peace!

Siispä, ystävät, minun täytyy kertoa teille jotakin, ja toivon, että uskotte minua. Ja jos ette usko, sitä pahempi tilanne on teidän kannaltanne. Siis kuunnelkaahan: kauan, kauan sitten, pienellä mantereella täällä meidän maapallollamme eleli (tuo manner on tällä hetkellä täysin veden alla, siis ette löydä sitä miltään kartalta, ja tuohon aikaan, jolloin manner vielä oli olemassa, ei karttoja ollut vielä keksitty, siksi ette löydä sitä myöskään vanhoilta kartoilta) niin, tuolla pienellä mantereella (joka olisi se seitsemäs manner, jos tuolloin joku olisi jo laskenut mantereita. Niin ei kuitenkaan kukaan tehnyt, koska yhtäkään mannerta ei ollut silloin vielä löydetty, niin että kaikki ihmiset kaikilla mantereilla ajattelivat oman mantereensa olevan ainoa manner, ja miksipä kukaan olisikaan laskenut mitään, mistä ajatteli, että sitä on vain yksi) - joka tapauksessa tarina, jota olin kertomassa, alkaa näin: Tuolla pienellä mantereella, joka ei ollut seitsemäs eikä myöskään ensimmäinen, vaan yksinkertaisesti manner, asui - sanotaan nyt vaikka näin - melko omalaatuinen kansa. Nämä ihmiset olivat, valitettavasti täytyy todeta, aika kaistapäitä - ja kaiken lisäksi aivan erityisellä tavalla. Kyse ei suinkaan ollut siitä, että he olisivat olleet tyhmiä. Ei ollenkaan. He olivat esimerkiksi keksineet pyörän, kauan ennen kuin se keksittiin toisella mantereella. Ja heti pyörän perään he olivat löytäneet tulen ja rakentaneet pyramideja ja keksineet matkapuhelimen ja television. Ei, kuten sanottu, he olivat aivan erityisellä tavalla hulluja. Miten sen nyt selittäisi? No, sanotaan nyt esimerkiksi, että heillä oli täti kylässä. Tämä täti soitti heille ehkä kännykällään ja sanoi: "Hei, tulen teille juhlapyhiksi kylään, vain pariksi päiväksi. Eikö teistä olekin mukavaa nähdä vanha tätinne jälleen?"

Ja sitten perhe, joka oikeastaan oli lähdössä juhlapyhien ajaksi merenrantaan, purki matkatavaransa ja laittoi pyörän talliin ja odotti tätiä. Oletetaan, että juhlapyhät olivat jo aikaa sitten ohi ja täti oli nyt ollut jo kuusi viikkoa kylässä eikä lainkaan näyttänyt siltä, että hän palaisi pian kotiinsa. Ja koko perheen piti juoda aamiaisella teetä, koska täti oli vakuuttunut kahvin epäterveellisyydestä, ja isän oli pitänyt lopettaa tupakanpoltto, koska täti ei sietänyt savua, ja lasten täytyi olla kello yhden ja neljän välillä hiljaa, koska täti nukkui silloin päivänokosensa. Siis nämä ihmiset eivät ikimaailmassa olisi heittäneet tuota tätiä ulos; he eivät olisi edes ottaneet huulipunaa ja maalanneet pienimmälle tyttärelle kasvoihin punaisia läikkiä ja sanoneet, että hänellä oli tulirokko, jotta täti olisi lähtenyt matkoihinsa. Ei, nämä ihmiset vain pakkasivat rauhassa tavaransa, ottivat pyörän tallista, antoivat tädille talonsa avaimet ja asuivat siitä lähtien teltassa meren rannalla, missä he saattoivat juoda kahvia ja polttaa savukkeita ja meluta kello yhden ja neljän välillä niin, että muuttuivat mustiksi.

Tai sanotaan, että kouluun nimitettiin uusi rehtori ja yksi opettajista suivaantui ja sanoi: "Miksei minusta tehty rehtoria, minä olen paljon parempi kuin hän!" Tuollaiselle ihmiselle he eivät olisi koskaan sanoneet: "No niin, hänellä on enemmän kokemusta kuin sinulla ja sitä paitsi hän on lomilla käynyt kursseilla, kun taas sinä olet vain lakkaillut varpaankynsiäsi." Ei, sen sijaan he kirjoittivat kouluneuvokselle: "Tämä nainen aiheuttaa valituksellaan meille kaikille päänsärkyä, olkaa hyvä ja nimittäkää hänet rehtoriksi, jotta hän lakkaa käymästä meidän kaikkien hermoille!" Ja useimmiten kirjeen allekirjoitti myös se kollega, joka oli ensiksi nimitetty rehtoriksi.

Tai jos poika ei osannut tehdä tehtäviään ja sai vain huonoja arvosanoja, hänen opettajansa eivät jättäneetkään häntä luokalleen. Sen sijaan he sanoivat: "Hm, onhan hänellä niin kiva hymy, ja sitä paitsi hänen ystävänsä loukkaantuisivat, jos hän ei enää olisikaan heidän seurassaan, siis mitä väliä sillä on, jos hänen oikeinkirjoituksensa onkin huonoa eikä hän tiedä mantereiden nimiä. Loppujen lopuksi mantereitahan ei vielä ole edes löydetty."

Voisin kertoa teille vielä paljon siitä, miten hulluja nämä ihmiset olivat. Jos kaksi pyörää törmäsi risteyksessä, ihmiset eivät pysähtyneet huutamaan toisilleen: "Minä näin, miten hän tuli katua alaspäin, ja hänen pyöränsä pyöri aivan liian nopeasti. Kas tässä, herraseni, jos menette oikeuteen, voitte käyttää minua todistajana, tässä nimeni ja osoitteeni!" Sen sijaan he vain huusivat kuskeille: "Ketä se liikuttaa, kuka on syyllinen, raivatkaa kirotut pyöränne pois tieltä, jotta voimme huristaa eteenpäin, taivas tietää, miksi ylipäänsä keksimme pyörät!"

Jokainen ymmärtää, että tämä ihmisten hullu asenne ei vienyt heitä eteenpäin. Heidän täytyi aina tyytyä toiseksi parhaaseen: elokuvissa kaikilla oli aina huonoimmat penkit, ruokakaupan lihatiskillä heidän vuoronsa ei koskaan tullut, heistä ei tullut koskaan koulunjohtajaa, vaan he elivät teltoissa rannalla ja pilasivat terveytensä kahvilla ja savukkeilla ja meluisilla leikeillä.

Eräänä päivänä mantereelle saapui taikuri. Hänen nimensä oli Suuri Belloni, ja kun hän laskeutui lentävältä matoltaan torille, hän sanoi: "Tervehdin teitä, tämän mantereen asukkaat. Olen Suuri Belloni, olen löytänyt tämän mantereen ja nimitän sen löytäjänsä mukaan Belloniaksi."

Ihmiset olivat hieman ihmeissään, sillä he olivat aina luulleet itse löytäneensä mantereen, mutta taikuri selvitti heille, ettei sellaista, minkä on aina tuntenut, voi löytää. Ja ihmiset ajattelivat: "No, hyvä on. Olisihan se voinut olla Gulbrannsonia tai Herschkowitzia, niihin verrattuna Bellonia ei ole ollenkaan niin paha."

Taikuri katseli ympärilleen mantereella, jonka oli löytänyt ja huomasi pian, mitä sen asukkaiden keskuudessa oli tekeillä. "Olette teräviä ihmisiä", hän sanoi heille, "teissä on todellakin jotain, huomasin sen heti. Oikeastaan teiltä puuttuu vain kaksi asiaa." Kun ihmiset halusivat tietää, mitkä kaksi asiaa olivat kyseessä, hän sanoi: "Jaa-a, ensimmäinen asia on autot." Ja hän näytti heille, miten he saattoivat kiinnittää eräänlaisen puulaatikon pyöriin, niin että he pystyivät käyttämään sitä kuljettaessaan tavaroita paikasta toiseen. Ihmiset tekivät jonkin aikaa kokeita yhden pyörän kanssa tai seitsemän pyörän kanssa, mutta huomasivat pian, että pyörien ihanteellinen lukumäärä oli siinä kahden, kolmen tai neljän pyörän paikkeilla. Sen jälkeen ei ollutkaan vaikeaa viedä asiaa eteenpäin, kunnes syntyi auto, höyrykone, rautatie, ja sitten joku keksi, että aasin voi valjastaa vaunun eteen, mikä sai aikaan paljon vähemmän melua kuin kaikki muut keinot kuljettaa vaunua eteenpäin.

"Ja mikä on se toinen asia?" he kysyivät taikurilta.

"Niin, toinen asia, joka kohdallanne on esteenä edistykselle, on se, että teiltä puuttuu oikeudenmukaisuudentaju."

"Mitäs se sitten on?" ihmiset kysyivät. "Onko se joku puinen laatikko?"

"Ei", taikuri sanoi, "se ei ole mikään tavara vaan se on periaate."

"Ai jaa", ihmiset sanoivat ja nyökyttivät päätään, aivan kuin olisivat ymmärtäneet, mutta todellisuudessa heillä ei ollut hajuakaan, mikä periaate oli.

"Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että jokainen saa sen, mikä hänelle kuuluu, ei enempää eikä vähempää."

"Mutta juuri niinhän me saammekin!"

"Ei. Te annatte ihmisille sen mitä he haluavat vain siksi, että he lopettaisivat marisemisen. Ja jos joku ei marise, hän ei saa yhtään mitään."

"No niin, ehkä hän ei silloin halua tarpeeksi maristakseen. Joka tapauksessa, kukapa tietäisi paremmin, mikä kenellekin kuuluu kuin kyseinen henkilö itse?"

Taikuri yritti selittää, mutta hetken kuluttua hän luovutti uupuneena.

"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "haluatteko te oikeudenmukaisuutta vai ette? Minun tarvitsee vain tehdä liike taikasauvallani, niin tiedätte, mitä tarkoitan ja säästyn ostamasta kurkkutabletteja itselleni."

"No selvä", he sanoivat, "jos se saa aikaan edistystä."

Siispä taikuri liikutti hetken aikaa taikasauvaansa, nousi sitten lentävälle matolleen ja huristi tiehensä etsimään vielä lisää mantereita, joita voisi laskea ja nimetä. Hän oli jo keksinyt pari uskomattoman upeaa nimeä, kuten Bellonia II ja Bellonia III, ja hän halusi niin pian kuin mahdollista löytää nimiin sopivat mantereet.

Ja heti kun taikuri oli heiluttanut taikasauvaansa, bellonialaiset - kuten he nyt itseään nimittivät - huomasivat välittömästi, mitä taikuri oli tarkoittanut ja he pyörittivät päätään, naputtivat sormella otsaansa ja sanoivat: "Miten olemme voineetkin olla niin hulluja?"

He kokosivat heti telttansa ja menivät kotiin vaatiakseen talojaan takaisin. Mutta täti-ihminen oli oleskellut siellä jo niin kauan, että käytännössä hän nyt asui siellä ja sanoi: "Mitä teille oikein juolahtaakaan mieleen? Tehän jätitte minut tahallanne tänne ja luovutitte talon minulle. Kieltäydyn ankarasti jättämästä taloa!" Ja seurasi loputtomia riitoja asioista kuten "suullinen sopimus" ja "kirjoittamaton laki" ja niin edelleen.

Seuraavaksi bellonialaiset tietenkin tarvitsivat oikeusistuimen. Mutta he eivät pystyneet päättämään, kenellä olisi oikeus puhua, ja niin he päättivät tavata joka aamupäivä kello kymmenen keskustellakseen oikeusjutuista.

Ensimmäisessä tapauksessa keskenään riidoissa oli kaksi veljestä, joiden isä oli kuollut ja jättänyt heille vain yhden aasin. Kumpikin veljeksistä sanoi tarvitsevansa aasia kantamaan tavaroitaan ja vetämään vaunujaan. Tämä juttu oli helppo ratkaista, bellonialaiset tuumivat. He päättivät, että aasi halkaistaan kahtia, kahteen tarkalleen yhtä suureen osaan, ja kumpikin veli saisi puolikkaan. Veljekset protestoivat ja sanoivat, ettei puolikkaalla aasilla tehnyt yhtään mitään, sillä puolikas aasi ei voisi vetää edes puolikkaita vaunuja, mutta heille sanottiin, että jako oli ollut erittäin tarkka eikä heillä ollut mitään syytä valittaa.

Veljekset kirosivat ja lähtivät pois. Hyödyttömät aasin puolikkaat he jättivät kadulle lojumaan.

Seuraava oikeusjuttu olikin jo vaikeammin ratkaistavissa. Kyseessä oli mies, joka oli juovuspäissään aloittanut tappelun. Siinä hän oli tuhonnut toiselta mieheltä silmän. Toistaiseksi juttu ei ollut kovin hankala. Bellonialaiset päättivät, että uhri saisi lyödä pahantekijältään toisen silmän sokeaksi, ja sitten kumpikin ostaisi toiselle lasisilmän.

"Sillä", he sanoivat, "tämä on oikeudenmukaisuutta: silmä silmästä, hammas hampaasta!"

Mutta seuraavana päivänä tappelun aloittanut mies tuotiin taas oikeuden eteen, koska hän oli taas juonut itsensä känniin ja lyönyt tappelukumppaniltaan silmän sokeaksi.

"No niin, mikäs ongelma tämä on?" jotkut sanoivat. "Meillähän oli eilen jo samanlainen juttu. Antakaamme sama tuomio. Silmä silmästä!"

"Mutta hänellä on enää vain yksi silmä!" toiset sanoivat. "Jos häneltä otetaan sekin silmä, hänestä tulee sokea, mutta hänen vastustajansa tarvitsee vain lasisilmän ja pystyy elämään melkein tavallista elämää. Ei ole ollenkaan sama asia viedä jonkun ainoaa silmää tai joltakin toiselta toinen silmä."

"Mutta jotainhan meidän on häneltä vietävä", kolmas joukko sanoi, "muuten hän juoksee iät ajat ympäriinsä lyömässä toisilta silmiä sokeiksi!"

"Leikatkaamme häneltä sitten toinen käsi poikki!" joku ehdotti, mutta toiset vastustivat ja sanoivat, ettei käsi ollut sama kuin silmä. "Meidän tulee harjoittaa oikeudenmukaisuutta", he sanoivat, "eikä vain jollakin tavalla satuttaa häntä. Hänen täytyy kokea aivan sama tuska kuin mitä hän on toiselle aiheuttanut."

"No hyvä", seuraava puhuja sanoi. "Hän löi kaveriaan niin, että tämä menetti puolet silmistään. Siispä otamme häneltä puolet hänen silmistään!"

"Mutta eihän se sovi, eihän puolikasta silmää voi sokaista. Ja vaikka se olisikin mahdollista, hänestähän tulisi siinäkin tapauksessa sokea."

Ja niin he väittelivät eikä väittelystä tullut loppua.

Ja sitten, kuten kuvitella saattaa, tätien juttu tuotiin oikeuteen.

Tämä täti oli nyt jo vuosikausia asunut veljenpoikansa talossa. Ja koska hän oli tuntenut olonsa yksinäiseksi, hän oli kutsunut toisen veljenpoikansa ja tämän vaimon luokseen asumaan kanssaan. "Kaikki lapsemme ovat syntyneet täällä", toinen veljenpoika sanoi, "ja olen maalannut talon sekä tapetoinut kaikki huoneet!" "Selvä, mutta kuka remontoi kylpyhuoneen?" ensimmäinen veljenpoika vastasi.

"Tapetit tai kylpyhuone!" tuomarit sanoivat. "Kysymys on kuitenkin: kuka talon rakensi?"

"Hmh, sehän on tosi vanha talo", ensimmäinen veljenpoika sanoi hitaasti. "Mutta minä olen syntynyt siellä, siispä oikeudenmukaista on, että talo kuuluu minulle!"

"Mutta sinähän luovuit talosta!"

"Ei pidä paikkaansa, en minä siitä luopunut, vaan minut ajettiin pois jatkuvalla jäkätyksellä!"

"Olisit voinut ajaa tädin matkoihinsa!"

"Onko moista koskaan kuultu, ajaa nyt täti ulos talostaan?"

"Mutta ethän sanonut hänelle koskaan, että aiot vielä joskus palata!"

"Asuimme teltassa. Sehän osoittaa selvästi, että aioimme palata isiemme talonn!"

Tässä kohtaa täti kohotti kätensä: "Jos muistan oikein, rakas veljenpoikani, se oli minun isäni, joka alunperin asui talossa. Mutta sitten eräänä päivänä kylään saapui hänen tätinsä, joka oli myös isäsi täti, eikä hän enää lähtenyt pois. Siispä sinun isäsi täytyi, voidakseen elää rauhassa, muuttaa pois ja elää teltassa rannalla. Hän tuhosi itsensä kahvilla ja tupakalla, tuo surkea pelle. Oikeudenmukaisuuden nimissä olen siis sitä mieltä, että talo kuuluu minulle!"

Ja sitten tutkittiin vanhoja dokumentteja ja perhealbumeja ja riideltiin kauheasti tädeistä ja sedistä ja isotädeistä ja ensimmäisistä ja toisista serkuista ja kaikki kummisedät ja kumminkaimat vedettiin mukaan.

Oikeusjuttu kesti viikkokausia ja aikaa myöten ihmisille tuli nälkä. Nimittäin oikeudenkäyntien kuluessa kellään ei ollut ollut aikaa tehdä hyödyllistä työtä ja pikku hiljaa elintarvikkeet alkoivat käydä vähiin.

Ja sitten ne kaksi aasinpuolikasta, jotka lojuivat yhä edelleen kokoontumisaukiolla, olivat alkaneet haista. Kukaan ei katsonut velvollisuudekseen korjata niitä pois, sillä kaikki olivat siitä samaa mieltä, että sellainen oli omistajien vastuulla. Mutta kaksi veljestä olivat varastaneet veneen jostakin ja olivat lähteneet merille siinä toivossa, että löytäisivät taikurin ja voisivat antaa hänelle oikein olan takaa sitä, mikä hänelle kuului. Mädäntyvät aasinpuolikkaat haisivat kammottavalle ja miljoonat kärpäset laskeutuivat niiden päälle, ja jonkin ajan kuluttua kaikki bellonialaiset sairastuivat ja kuolivat pois.

Kun taikuri palasi takaisin katsomaan, mitä hänen löytämästään mantereesta oli tullut, hän löysi koko mantereen täynnä kärpäsiä eikä siellä paljon mitään muuta ollutkaan. Hän kohautti olkapäitään ja heilautti taikasauvaansa, ja manner vajosi mereen; kukaan ei enää koskaan saisi tietää taikurin epäonnistumisesta. Taikuri oli toivonut kärpästen katoavan mantereen mukana, mutta hän oli unohtanut, että kärpäset, totta kai, osaavat lentää. Kärpäset olivat kuolemaisillaan nälkään, ja ennen kuin taikuri ehti lentää pois, ne kaikki kokoontuivat yhteen muodostaen valtavan pilven, joka nielaisi hänet. Lentävä matto lenteli ilman kuljettajaa vielä kerran, pari maapallon ympäri, sitten se putosi toiselle mantereelle. Siellä eräs kulkukauppias löysi sen ja ostin sen häneltä kirpputorilla. Ja jos ette usko tarinaani - voin näyttää teille tuon maton!

Tekijän kommentit