Olipa kerran mies, joka oli uneksija. Hän ajatteli esimerkiksi näin: "Täytyyhän olla mahdollista, että voi nähdä kymmenentuhannen kilometrin päähän, täytyyhän olla mahdollista, että söisi keittoa haarukalla, täytyyhän olla mahdollista, että seisoisi päällään, täytyyhän olla mahdollista, että voisi elää ilman pelkoa."
Ihmiset sanoivat hänelle: "Eihän tuosta mistään tule mitään, olet pelkkä uneksija! Sinun täytyy avata silmäsi ja hyväksyä todellisuus! On vain olemassa luonnonlakeja, joita ei voi muuttaa!"
Mutta mies ajatteli: "En tiedä. Täytyyhän olla mahdollista, että hengittäisi veden alla. Ja täytyyhän olla mahdollista, että kaikille riittäisi syötävää. Täytyyhän olla mahdollista, että kaikki oppivat sen, mitä haluavat tietää. Täytyyhän olla mahdollista, että katsoisi omaan vatsaansa."
Ja ihmiset sanoivat: "Kokoa itsesi, hyvä ihminen, ei tuollaisia asioita tapahdu koskaan! Et voi yksinkertaisesti sanoa Minä haluan! ja siksi vain asioiden pitäisi tapahtua, kuten haluat. Maailma on sellainen kuin on ja sillä hyvä!"
Kun
televisio keksittiin ja röntgensäteet, ihmiset näkivät
kymmenentuhannen kilometrin päähän ja myös omaan vatsaansa. Mutta
kukaan ei tullut sanomaan miehelle: "No, hyvä, et sittenkään ollut
aivan väärässä." Eikä silloinkaan kun laitesukellus keksittiin,
niin että ihminen pystyi vaikeuksitta hengittämään veden alla. Mutta
mies ajatteli itsekseen:" No niin. Ehkä sekin on vielä joskus
mahdollista, ettemme käy enää sotia."
Kaukana tähtien takana on kaikki toisin kuin täällä. Ja vielä kauempana avaruudessa on kaikki vielä enemmän toisin kuin siellä, missä kaikki on toisin kuin täällä.
Mutta jos lentäisi kauas, kauas, todella etäälle, sinne saakka, missä kaikki on toisin kuin kaikkialla muualla, siellä asiat olisivatkin ehkä melkein samalla lailla kuin täällä.
Tuolla kaukaisella seudulla on ehkäpä planeetta, yhtä iso kuin meidän maamme, ja sillä planeetalla asuu ehkä ihmisiä, jotka näyttävät melkein samanlaisilta kuin me, ainoana poikkeuksena on, että he ovat sinisiä ja pystyvät laittamaan korvansa kiinni, jos eivät halua kuulla mitään.
Ja tällä kaukaisella planeetalla syttyi kenties kerran paha sota, ja monet siniset ihmiset kuolivat. Seurauksena oli paljon orpolapsia, ja erään pommien tuhoaman talon raunioilla istui pieni sininen poika itkemässä isäänsä ja äitiänsä.
Hän istui siinä pitkään ja itki, mutta yhtäkkiä hän lopetti, sillä hän oli itkenyt loppuun kyynelensä eikä niitä ollut enempää. Hän nosti kauluksensa pystyyn, työnsi kädet taskuihinsa ja lähti matkaan. Kun hän näki kiven, hän potkaisi sen pois, ja kun hän näki kukkasen, hän tallasi sen päälle.
Pieni koira tuli poikaa vastaan, katsoi poikaa ja huiskutti hännällään. Sitten se kääntyi ympäri ja kulki pojan vierellä, aivan kuin olisi päättänyt seurata poikaa.
- Mene pois! Sinun täytyy mennä pois. Jos jäät luokseni, minun täytyy rakastaa sinua enkä halua ikänäni enää rakastaa ketään, poika sanoi koiralle.
Koira katsoi poikaa ja huiskutti häntäänsä hauskasti.
Silloin poika löysi kiväärin, joka oli jäänyt kuolleen sotilaan vierelle. Hän nosti kiväärin ja näytti sitä koiralle. - Tällä kiväärillä voisin ampua sinut, hän sanoi vihaisesti. Sitten koira juoksi pois.
- Sinut otan mukaan.. Sinusta tulee hyvä kaverini, poika sanoi kiväärille. Ja hän ampui kiväärillä kuollutta puuta.
Sitten hän löysi eräältä pellolta hylätyn lentoskootterin. Hän istuutui sen sisään ja yritti käynnistää sen. Se toimi.
- Nyt minulla on kivääri ja lentoskootteri. Niistä tulee minun perheeni. Minä olisin saanut koirankin, mutta joku voisi tappaa sen ja sitten minun täytyisi kuolla suruun, sanoi poika.
Poika lensi lentoskootterilla, kunnes hän näki talon, jonka savupiipusta nousi savua. - Siellä elää joku, sanoi poika. Hän lensi talon ympärillä ja katsoi ikkunoiden läpi. Siellä oli vain vanha nainen, joka laittoi ruokaa.
Poika pysäköi lentoskootterin talon eteen, otti kiväärinsä ja marssi sisään. - Minulla on kivääri! Sinun täytyy antaa minulle jotain syötävää! sanoi poika vanhalle naiselle.
- Antaisinhan minä sinulle muutenkin syötävää. Voit huoleti laittaa kiväärisi pois, sanoi vanha nainen.
- Ei sinun kuulu olla kiltti minulle! Voisin ampua sinut kiväärilläni, sanoi poika vihaisesti.
Niin vanha nainen antoi hänelle syötävää ja hän lensi eteenpäin.
Näin poika nyt eleli. Hän perusti itselleen piilopaikan hylättyyn taloon. Kun hänelle tuli nälkä, hän lensi jonnekin, missä oli ihmisiä, ja pakotti heidät kiväärillään antamaan itselleen jotain syötävää.
Muuten hän lenteli autioiden taistelutantereiden yli ja keräsi aseiden ja kulkuneuvojen osia, jotka olivat jääneet kentille lojumaan. Kaiken hän kuljetti piilopaikkaansa.
- Rakennanpa itselleni jättiläispanssarirobotin! Siitä tulee sata metriä korkea ja satatuhatta tonnia painava, ja ylhäällä päässä tulee olemaan ohjaushyttini. Silloin olen mahtava eikä kukaan mahda minulle mitään, poika sanoi itselleen.
Eräänä päivänä pojan piilopaikan ohi kulki tyttö. Poika meni kiväärinsä kanssa ulos ja sanoi: - Sinun täytyy mennä pois! Voin ampua sinut kiväärilläni!
- Mutta en minä halua sinulta yhtään mitään. Lähdin vain katsomaan, kasvavatko sienet jälleen, tyttö sanoi.
- Sinun täytyy mennä pois. En halua ketään luokseni, poika sanoi.
- Oletkos sitten aivan yksin? kysyi tyttö.
- En, minulla on kivääri ja lentoskootteri, ne ovat perheeni. Ja eräänä päivänä rakennan jättiläispanssarirobotin! sanoi poika.
- Eikö sinulla ole ketään elävää? kysyi tyttö.
- Olisin voinut ottaa koiran. Mutta jos joku olisi tappanut sen, olisin joutunut kuolemaan surusta, poika sanoi.
- Ei minullakaan ole ketään todellista. Mehän voisimme pysytellä yhdessä, tyttö sanoi.
- En halua ketään, joka voidaan ampua kiväärillä!
- Sitten sinun täytyy vain löytää joku, jota mikään kivääri ei voi ampua, sanoi tyttö ja meni pois.
Mutta poika rakensi itselleen jättiläispanssarirobotin ja astui sen sisään. Hän asettui aivan ylös, päähän, sinne, minne hän oli rakentanut ohjaushytin.
Sitten hän lähti matkaan ja ajeli jättiläispanssarirobotillaan läpi maan. Kaikkialla ihmiset huusivat, kun näkivät hänen tulevan, ja kaikki halusivat lähteä pakoon. Mutta jättiläispanssarirobotilta he eivät päässeet pakoon.
Pojalla oli ylhäällä ohjaushytissään mikrofoni, ja kaikki, mitä hän sanoi mikrofoniin, kuului karjuntana jättiläispanssarirobotin suusta. - Onko täällä ketään, jota kivääri ei voi tappaa? karjui robotti. Mutta kaikkialla, minne hän vain saapuikin, juoksivat ihmiset hänen edeltään pakoon, eikä hän koskaan löytänyt ketään, jota kiväärillä ei voisi tappaa.
Eräänä päivänä hän kuitenkin näki ylhäältä ohjaushytistään, että joku ei juossutkaan alhaalla häntä pakoon, vaan jäi seisomaan ja huusi jotain hänelle yläilmoihin, mutta hän oli niin ylhäällä, ettei hän voinut kuulla mitään.
- Ehkäpä siellä on joku, jota ei voi tappaa kiväärillä, poika mietti ja kapusi alas. Mutta alhaalla oli vanha nainen, joka kerran oli tehnyt hänelle ruokaa. -Halusitko sanoa minulle jotain, poika kysyi.
- Kyllä. Olen kuullut jostakusta, jota kivääri ei voi tappaa. Ajattelin, että minun täytyy kertoa siitä sinulle, vastasi nainen.
- Ja kukahan se on, kysyi poika.
- Se on vanha mies, joka asuu kuussa.
- Sittenhän minun täytyy etsiä hänet, sillä en halua ketään, jonka voi tappaa kiväärillä, sanoi poika. Ja hän muutti yhden vivun asetusta ja jättiläispanssarirobotti muuttui jättiläispanssariraketiksi ja lennätti hänet kuuhun.
Ylhäällä kuussa poika joutui etsimään aikansa. Lopulta hän löysi vanhan miehen. Mies istui kaukoputken takana ja katseli alhaalla olevaa sinistä planeettaa.
- Oletko sinä se, jota ei voi tappaa kiväärillä, poika kysyi vanhalta mieheltä.
- Luulenpa hyvinkin olevani, sanoi vanha mies.
- Ja mitä näet kaukoputkellasi?
- Tarkkailen alhaalla planeetalla olevia ihmisiä.
- Voisinkos jäädä luoksesi, kysyi poika.
- Ehkä. Miksi sitten haluat jäädä juuri minun luokseni, kysyi vanha mies.
- Koska en halua jäädä kenenkään sellaisen luo, jonka voi ampua kiväärillä. Kun vanhempani kuolivat, itkin loppuun kaikki kyyneleet, jotka minulla oli. Olisin voinut ottaa koiran, mutta jos joku olisi tappanut sen, olisin kuollut surusta. Olisin saanut jäädä myös vanhan naisen luo, tai pienen tytön seuraan. Mutta heillä ei ollut panssareita suojaamaan kiväärinkuulilta, ja jos joku olisi tappanut heidät, olisin kuollut surusta.
- Hyvä on, voit jäädä luokseni. Minua ei voi kukaan ampua, sillä täällä ei ole kiväärejä, sanoi vanha mies.
- Siinäkö kaikki?
- Siinä kaikki.
- Mutta minä otin kiväärin mukaani.
- Vahinko, sitten et voikaan jäädä luokseni. Kiväärisi voisi ampua minut.
- Sitten minun täytyy taas lähteä.
- Niin.
- Harmi.
- Oletko pahoillasi?
- Olen, olisin mielelläni jäänyt tänne.
- Ehkä voisit heittää kiväärisi menemään?
- Ehkä.
- Ja voisit sittenkin jäädä minun luokseni.
- Ehkä. Mitä sitten tekisin?
- Voisit katsella kaukoputkella. Sitten näkisit, miksi ihmiset tuolla alhaalla käyvät sotia.
- Ja miksi he sitten käyvät sotia?
- Koska he eivät tiedä toisistaan tarpeeksi. Koska heitä on niin paljon ja heidän elämänsä on niin monimutkaista, ettei kukaan tiedä, millaisia seurauksia hänen teoillaan on. Koska he eivät tiedä, mistä se liha tulee, jota he syövät, ja mihin se leipä menee, jonka he leipovat. Koska he eivät tiedä, tehdäänkö heidän löytämästään raudasta kaivureita vai tykinkuulia. Koska he eivät tiedä, onko se liha, jota he syövät, pois joltain toiselta. Jos he näkisivät itsensä täältä ylhäältä, he ymmärtäisivät monia asioita paremmin.
- Sittenhän se täytyisi näyttää heille?
- Ehkä, mutta minä olen liian vanha ja liian väsynyt siihen, sanoi vanha mies.
Niinpä poika pudotti kiväärinsä, ja se putosi maailmankaikkeuden läpi alaspäin, jollekin planeetalle ja siellä se murskaantui.
Mutta poika jäi pitkäksi, pitkäksi aikaa vanhan miehen luokse kuuhun ja katseli kaukoputken läpi ja tarkkaili alhaalla olevia ihmisiä. Ja eräänä päivänä hän ehkä lensi alas ja kertoi heille, mitä he olivat tehneet väärin.Eräällä pikkiriikkisellä planeetalla eleli kerran sellaisia, jotka olivat ahkeria, ja toisia, jotka olivat vähemmän ahkeria. Sen lisäksi oli vielä muutamia tosi ahkeria ja joitakin tosi laiskoja. Lyhyesti sanottuna: tilanne oli juuri sellainen kuin kaikkialla muuallakin maailmankaikkeudessa.
Se vain oli erona, että laiskat ja ahkerat heittivät kaiken, mitä he tuottivat - pääasiassa erilaatuisia porkkanoita - yhteen kekoon ja söivät sitten siitä yhdessä. Näinhän ei kaikkialla muualla ole.
Eräänä päivänä kuitenkin ne muutamat tosi ahkerat sanoivat: "Nyt kyllä riittää. Me raadamme ja raadamme ja sitten tulevat kaikki nekin, jotka makaavat aurinkoa ottaen kaiket päivät, ja haluavat syödä meidän porkkanoitamme." Eivätkä he enää heittäneet porkkanoitaan yhteiseen kekoon, vaan pitivät ne kotona ja nakersivat porkkanoita kupunsa täyteen.
Ne jotkut tosi laiskat kohauttivat vain hartioitaan ja söivät edelleen yhteisestä isosta keosta, ja totta kai he söivät enemmän, kuin he toivat kekoon.
Silloin keskiahkerat ja keskilaiskat huomasivat, että nyt kaikki saivatkin vähemmän, sillä tosi ahkerat olivat aina tuoneet erityisen paljon porkkanoita yhteiseen kekoon, enemmän kuin he itse olivat syöneet.
Niinpä keskiahkerat sanoivat: "Sitten mekin haluamme pitää omat porkkanat itsellämme". Eivätkä hekään enää heittäneet mitään isoon kekoon, vaan jokainen teki oman pikkukekonsa kotiin.
Ja keskilaiskat toimivat aivan samalla tavalla. "Eihän meille jää muuta vaihtoehtoa", he sanoivat tosi laiskoille.
Ja nyt kaikilla oli oma porkkanakekonsa mökkinsä edustalla. Jos jonkun alkoi tehdä mieli sellaista porkkanalaatua, jota hänen kasassaan ei esiintynyt, hänen täytyi tiedustella, olisiko joku toinen valmis vaihtamaan hänelle sellaista.
Alkoi edestakaisin marssi, ja töidensä jälkeen ihmiset viettivät tuntikausia vaihtaen porkkanoita keskenään, kunnes jokaisella oli jokaista porkkanalaatua talossaan, niitä laatuja, joita hän tarvitsi tai kuvitteli tarvitsevansa.
"Nämähän ovat aivan uusia tapoja!" tosi laiskat sanoivat toisilleen. Heitä varten ei ollut enää olemassa yhteistä kekoa, josta he olisivat voineet kuokkavieraiden tavoin hakea syötävää itselleen. Tästä eri henkilöt ottivat eri tavoin opikseen. Jotkut totesivat itsekseen: "No selvä juttu, sitten minun täytyy tehdä enemmän töitä." Se ei kuitenkaan ollut niin yksinkertaista, sillä kun entinen laiska tuli pellolle istuttamaan porkkanoita, useimmiten joku sanoi hänelle: "Hei, täällä minä olen aina viljellyt porkkanoita, tämä on minun kasvimaani!"
Toiset laiskat menivät yksinkertaisesti rikkaampien mökeille ja ottivat siellä juuri niistä porkkanakeoista, jotka sattuivat miellyttämään heitä. "Olemme aina ottaneet yhteisistä keoista. Jos nyt kerran on paljon kekoja, silloinhan meillä on paljon yhteisiä kekoja. Me ainakin otamme niistä itsellemme", he sanoivat.
Tästä rikkaammat eivät tietenkään pitäneet, ja jotkut alkoivat rakentaa aitoja porkkanakekojensa ympärille. Pian kaikkien täytyi rakentaa aidat kekojensa ympärille. Sillä mitä useammat pystyttivät aidan kekonsa ympärille, sitä enemmän laiskat, jotka pitivät kiinni vanhoista tavoista, ottivat niistä keoista, jotka olivat ilman aitaa.
Ennen pitkää kaikilla, joilla oli porkkanakeko, oli myös aita keon ympärillä. Nyt heillä oli töiden jälkeen tekemistä, ei pelkästään porkkanoiden vaihdon takia, vaan myös aitojen paikkailun ja parantamisen parissa, ja lisäksi piti vahtia, ettei kukaan kiivennyt aidan yli.
Pian jotkut valittivat: "Ennen tapasimme toisiamme töiden jälkeen isolla porkkanakeolla ja kerroimme vitsejä ja järjestimme pukkihyppelyitä. Nyt istumme töitten jälkeen vain kotona, vahdimme porkkanoitamme ja parantelemme aitojamme. Aamulla olemme kuolemanväsyneitä emmekä pysty enää kunnolla viljelemään porkkanoita. Jotenkin meillä on nyt paljon enemmän tekemistä kuin ennen, mutta ei meillä silti ole enempää porkkanoita."
Toiset ehdottivat, että palattaisiin takaisiin vanhaan systeemiin, jolloin oli iso yhteinen porkkanakeko. "Mieluumminhan ruokimme muutaman tosi laiskan kuokkavieraan kuin kiusaamme itseämme jatkuvasti vaihtamisella ja vahtimisella ja aidan paikkaamisella."
Mutta rikkaimmat sanoivat:" Ei, jos palaamme takaisin entiseen, sehän tarkoittaisi, että sallimme loisimisen. Sitten kaikki haluaisivat vain loisia eikä kukaan enää kasvata porkkanoita ja me kaikki kuolemme nälkään!"
"No, ei sentään", toiset sanoivat. "Useimmista olisi pitkästyttävää maata koko päivä paistattelemassa auringossa. Varmasti vain tosi harvat ovat tosissaan niin laiskoja. Porkkanoiden viljelyhän on todellisuudessa hauskaa."
"Ei", rikkaimmat sanoivat, "porkkanoiden kasvattaminen ei ole hauskaa. Vain porkkanoiden omistaminen on hauskaa. Tehän voitte jakaa porkkananne laiskottelijoiden kanssa, jos haluatte. Me emme ainakaan pura enää aitojamme!"
"Hm", jotkut keskirikkaista sanoivat, " jos tosirikkaat eivät ole mukana tässä, pidämme mekin mieluummin aitamme, eihän meillä ole niin paljon porkkanoita, että jakaisimme ne laiskottelijoiden kanssa."
Ja keskiköyhät sanoivat: "Niinpä niin, jos vain me olemme jakamassa omastamme, silloin kaikilla on liian vähän, emmehän mekään voi olla tässä mukana. Valitettavasti meidän täytyy säilyttää aitamme."
Eikä tällä kertaa muutoksesta tullut mitään. Ja vaikka oikeastaan useimmat tiesivät, että kaikilla oli nyt enemmän töitä, ilman että sen takia olisi ollut enemmän porkkanoita, ei heidän yksinkertaisesti onnistunut palata takaisin entiseen systeemiin.
Sen sijaan tapahtui muita mielenkiintoisia asioita. Jotkut niistä, joilla ei ollut isoja porkkanamaita, menivät rikkaampien luo ja sanoivat: "Kuulkaahan, jos annatte meille joka päivä muutamia porkkanoita, vahdimme teidän porkkanakekojanne."
Ja toiset keksivät seuraavanlaisen tarjouksen: "Jos annatte meille porkkanoita, korjaamme siitä hyvästä teidän aitanne!"
Osa kierteli talosta taloon ja sanoi: "Antakaa meille vähän porkkanoitanne, niin teemme vaihtokauppoja puolestanne, jos samme pitää joka viidennen porkkanan."
Näin elämä jatkui aikansa. Sitten jotkut raapivat päätään ja sanoivat: "Oikeastaan minulla pitäisi olla nyt enemmän aikaa, mutta nyt minun täytyy taas kasvattaa enemmän porkkanoita, jotta pystyn maksamaan aidanpaikkaajalle, yövahdille ja porkkananvaihtajalle."
Taas jotkut ehdottivat entisiin tottumuksiin palaamista ja aitojen purkamista. Mutta, kummallista kyllä, nyt eivät ainoastaan rikkaimmat olleet sitä vastaan, vaan myös köyhimmät: "Aiotteko viedä meiltä työmme?" huusivat aidanpaikkaajat.
"Milläs me sitten elämme?" huusivat yövahdit.
"Pitääkö meidän kuolla
nälkään?" huusivat porkkananvaihtajat.
Hm, ja niinpä pidettiin
edelleen kiinni uusista tavoista.
Miksi
tuo katsoo minua niin epäluuloisesti?
Pelkääkö se minua?
Miksi
se kenties pelkää minua?
Luuleeko se, että teen sille jotain?
Miksi
tuo tuolla luulee, että teen sille jotain? Enhän
minä tee kenellekään mitään!
En tee kenellekään mitään, elleivät he tee minulle jotain!
Jos se siis luulee, että haluan tehdä sille jotain, siinä tapauksessa, että hän tietää: Teen jokaiselle jotain, joka tekee minulle jotain. Siis: Hän haluaa tehdä minulle jotain!
Siksi on varmaan parempi mennä heti sen luo ja tämäyttää turpaan, niin ettei se voi tehdä minulle mitään.
AUTS!
Sen nyrkki olikin nopeampi kuin minun.
Nyt makaan maassa.
Mutta minähän tiesin
heti,
että se aikoi tehdä minulle jotain!
Me olemme rauhaa rakastava kansa
emmekä hyökkää kenenkään kimppuun,
ellei sitten käy niin,
että meidän kimppuumme hyökätään.
Sen, jonka suunnitelmiin ei kuulu
hyökätä meidän kimppuumme,
ei tarvitse tuntea minkäänlaista pelkoa meitä kohtaan.
Se, joka yrittää
suojella itseään meiltä,
osoittaa
pelkäävänsä meitä.
Se, joka meitä pelkää,
osoittaa sitä kautta
suunnittelevansa
hyökkäystä meidän kimppuumme.
Siis:
onhan selvää,
että meidän täytyy hyökätä kaikkien niiden kimppuun,
jotka varustautuvat puolustustoimenpitein.
Hortus-planeetalla asui omenaihmisiä, luumuihmisiä, päärynäihmisiä ja vadelmaihmisiä. Omenaihmiset elivät omenasoseella, omenahillolla, omenamarmeladilla ja omenatortulla. Luumuihmiset elivät luumusoseella, luumuhillolla, luumumarmeladilla ja luumutortulla. Päärynäihmisten ja vadelmaihmisten ruokavalio oli vastaavanlainen.
Aika pitkään kaikki sujui ihan hyvin, mutta eräänä päivänä päärynäihmiset olivat kurkkuaan myöten täynnä iänikuista päärynämarmeladia. Joku päärynäihmisistä sanoi: "Tiedättekö mitä! Meidän pitäisi ryhtyä varkaiksi!"
"Varkaiksi? Mitäs ne sitten ovat?"
"Aivan yksinkertaisesti hiivimme yön tultua luumuihmisten luokse, ja kun kaikki nukkuvat, hyökkäämme heidän kimppuunsa ja annamme heille selkään. Sitten otamme niin paljon luumuja kuin suinkin pystymme kantamaan ja juoksemme pakoon. Ja lopultakin voimme syödä luumusosetta ja luumumarmeladia, luumuhilloa ja luumutorttua!"
"Bravo! Siitä tulee hauskaa!"
Ja he hiipivät luumuihmisten kylää kohti. Kaikkien nukkuessa he hyökkäsivät kylään, tunkeutuivat taloihin ja antoivat luumuihmisille selkään. Sitten he ottivat niin paljon luumuja kuin jaksoivat kantaa ja juoksivat pakoon.
Luumuihmiset olivat kauhuissaan ja surullisia.
"Mitä se oli? Tuollaista ei ole koskaan tapahtunut!"
"Ehkä päärynäihmiset ovat tulleet hulluiksi? Meidän täytyy lähettää rouva Luumunvarsi heidän luokseen!"
Vanha rouva Luumunvarsi osasi nimittäin tehdä luumunkivistä öljyä, joka paransi kaikki sairaudet lukuun ottamatta murtuneita jalkoja.
Siispä rouva Luumunvarsi lähti luumunkiviöljykannuineen matkaan.
Mutta illalla hän tuli takaisin. "He eivät halua tulla parannetuiksi", hän sanoi. "He uhkasivat antaa minulle selkäsaunan ja lähettivät minut pois."
"Onpas paha juttu! Mitäs me nyt teemme?"
"Jos he eivät halua antaa parantaa itseään, he eivät ole sairaita vaan pahoja. Meidän täytyy rangaista heitä!"
"Niin tehdään. Me hyökkäämme heidän kimppuunsa ja otamme heiltä päärynät pois. Sehän on vain oikeudenmukaista!"
Ja kaikki riemuitsivat ja huusivat yhtä aikaa, vain rouva Luumunvarsi pudisti huolestuneena päätään.
Niinpä luumuihmiset lähtivät sotapolulle, ja yöllä he hyökkäsivät päärynäihmisten kimppuun ja antoivat heille selkään. Sitten he ottivat niin paljon päärynöitä kuin jaksoivat kantaa ja juoksivat pois.
"Mitäs te sitten teette, jos he huomenna hyökkäävät taas meidän kimppuumme?"
Kaikki katsoivat toisiinsa huolestuneina, mutta nuori herra Luumunkivi sanoi: "Pidämme vain vahtia ympäri kylää, otamme pitkät kepit, ja kun he sitten tulevat, annamme heille selkään."
Niin he myös tekivät, ja kun päärynäihmiset pari yötä myöhemmin tulivat taas, he saivat kamalan selkäsaunan.
"No niin, mitäs minä sanoin! Annoimme heille oikein isän kädestä! Ne eivät uskalla kovin pian käydä meidän kimppuumme uudestaan."
"Hienoa, hienoa. Mutta tiedätkö mitä? Kahden viikon ajan pidimme joka yö vahtia ja päivät olemme nukkuneet. Tänä aikana olemme syöneet kaiken luumutorttumme ja kaiken luumumarmeladimme, eikä meillä ole ollut aikaa leipoa tai keittää!"
"Siinä tapauksessa kaikkien pitää antaa teille omistaan vähän. Tehän piditte vahtia kaikkien puolesta."
Siispä kaikki luumuihmiset antoivat vahdeille ruokaa ja herra Luumunkivi sai eniten. "Minunhan täytyy pitää kaikesta huolta. Minä kannan vastuun!"
Jonkin ajan kuluttua luumuihmiset alkoivat kuitenkin nurista, sillä tähän asti ruokaa oli aina riittänyt kaikille. Mutta nyt, kun kaikki nuoret miehet pitivät vahtia, sen sijaan että olisivat huolehtineet luumupuista ja leiponeet ja keittäneet hilloa, kaikki ei enää riittänytkään.
Herra Luumunkivi sanoi: "Hm, kenen syy on, että kaikki nuoret miehemme joutuvat vartioimaan eivätkä voi tehdä töitä? Päärynäihmisten! Siis päärynäihmisten täytyy maksaa siitä hyvästä!" Ja hän marssi miehineen päärynäihmisten kylään ryöstääkseen heidät uudestaan. Mutta myös päärynäihmiset olivat hankkineet vahteja ja seurasi hirveä selkäsauna kummankin kylän asukkaiden välillä, eivätkä luumuihmiset päässeet käsiksi päärynöihin.
Silloin herra Luumunkivi sanoi: " Meidän täytyy sitoa verkkoja ja heittää ne päärynäihmisten vartijoiden päälle. Silloin pystymme voittamaan heidät ja voimme ryöstää kylän!"
Siis luumuihmisten täytyi solmia verkkoja, ja tällä kertaa ryöstöretki onnistui.
Ylpeänä herra Luumunkivi palasi joukkonsa johdossa takaisin ja nuorista miehistä jokainen kantoi päärynäsäkkiä hartioillaan.
Herra Luumunkivi kantoi myös jotakin - nimittäin vastuun.
Keskellä kylää herra Luumunkivi antoi käskyn kumota kaikki päärynät yhteen isoon kasaan. Sitten hän jakoi kasan kolmeen pienempään kasaan. "No niin," hän sanoi, "Yksi kasa jaetaan kaikkien kylän asukkaiden kesken, jotta kaikilla on tarpeeksi syötävää. Toinen kasa jaetaan sotilaideni kesken, koska he taistelivat niin urhoollisesti. Ja kolmannen kasan saan minä, koska minä kannan vastuun kaikesta."
Ja kaikki riemuitsivat ja taputtivat herra Luumunkiveä olkapäälle. Vain vanha rouva Luumunvarsi pudisti huolestuneena päätään ja sanoi: "Entäs sitten, jos hekin sitovat parhaillaan verkkoja, nuo päärynäihmiset?"
"Tiedän, tiedän! Me rakennamme muurin kylän ympärille, sitten he eivät voi enää hyökätä kimppuumme!"
Ja niin luumuihmisten täytyi rakentaa muuri kylän ympärille.
Mutta päärynäihmiset eivät halunneet jäädä kärsimään tappiostaan. Ja heidän tiedustelijansa kertoivat luumuihmisten rakentavan muuria kylänsä ympärille. Silloin päärynäihmisetkin rakensivat muurin oman kylänsä ympärille. Ja he solmivat verkkoja sitoakseen vartijoita. Ja sitä paitsi, he rakensivat itselleen tikapuita voidakseen kiivetä luumuihmisten muurin yli. Ja eräänä yönä he hyökkäsivät tikkaineen luumukylään ja ryöstivät sen.
"Nyt saa riittää! Meidän täytyy vihdoinkin antaa noille mädille päärynöille sellainen opetus, josta he eivät ikinä toivu!"
Ja herra Luumunkivi käski luumuihmisiä rakentamaan korkean tornin pyörien päälle. Sen hän aikoi vetää päärynäkylän muurille ja sieltä hän sytyttäisi päärynäihmisten talot palamaan.
Mutta tällä välin päärynäihmiset olivat alkaneet rakentaa valtavaa kivilinkoa, jolla he aikoivat ampua luumukylän muurin alas.
Ja eräänä yönä luumuihmisten armeija hiipi päärynäihmisten kylää kohti ja päärynäihmisten armeija hiipi luumuihmisten kylän suuntaan. Ja koska yö oli pimeä ja sumuinen, armeijat hiipivät toistensa ohi huomaamatta toisiaan. Kun päärynäihmiset saivat torninsa luumuihmisten muurien viereen, herra Luumunkivi kiipesi torniin ja karjui: "Avatkaa portti ja antautukaa, muuten sytytämme koko kylänne palamaan!" Ja koska päärynäihmisten armeija oli poissa, kylän asukkaat avasivat portit ja päästivät luumuihmiset sisään.
Ja kun päärynäihmiset saivat vedettyä kivilinkonsa luumukylän muurille, heidän johtajansa kirjoitti lapulle: "Antautukaa, muuten ammumme koko kylänne kivikasaksi!" Ja lapun hän kääri kiven ympärille ja antoi ampua sen muurin yli. Ja luumuihmiset avasivat portit ja päästivät päärynäihmiset sisään.
Mutta kun armeijat aikoivat alkaa ryöstelynsä, ei ollutkaan enää jäljellä oikeastaan mitään. Vain muutamia purkkeja marmeladia, pari kuivunutta torttua ja hillonloppu, mutta sekin oli jo ehtinyt homehtua.
"Mitään ei ole enää jäljellä", sanoivat päärynäihmiset luumusotilaille. "Meillä ei ole ollut aikaa keittää hilloa ja huolehtia puista, kaikki on mennyt sotavarusteluun."
"Meillä ei ole enää mitään", sanoivat luumuihmiset päärynäsotilaille, "meillä ei ole ollut aikaa hoitaa puita ja leipoa torttuja, kaikki on mennyt sotavarusteluun."
"Paska!" sanoi päärynäsotilaiden johtaja ja kääntyi takaisin. "Hitto!" sanoi herra Luumunkivi ja johti armeijansa takaisin kotiin.
Aamun sarastaessa armeijat kohtasivat toisensa puolivälissä matkaa ja pelkästä raivosta ne alkoivat tapella. Mutta kumpikaan johtaja ei osallistunut tappeluun. He seisoivat kumpikin pienellä kukkulalla, katsoivat vihaisesti toisiaan ja miettivät kuumeisesti.
Kun armeijat heidän mielestään olivat tapelleet tarpeeksi, he komensivat ne marssimaan ja veivät armeijansa kotiin.
Seuraavana päivänä rouva Luumunvarsi kutsui luumuihmiset kokoon ja sanoi: "Tämä ei sovi. Luumuja ei ole nimittäin enää jäljellä, koska kukaan ei ole huolehtinut puista. Ne kaikki ovat menneet pilalle. Myöskään jauhoja torttuja varten ei ole enää. Ja muutenkaan tämä ei voi jatkua näin. Mitä järkeä on ryöstellä puolin ja toisin. Jos haluamme, että meillä on tarpeeksi syötävää, täytyy jokaisen tehdä töitä koko päivä, myös päärynäihmisten. Ryöstelystä ei kasva luumuja eikä päärynöitäkään. Meidän täytyy tehdä rauha päärynäihmisten kanssa!"
Ja luumuihmiset, jotka vihdoinkin halusivat taas huolehtia luumupuistaan ja tehdä hilloa, olivat yhtä mieltä hänen kanssaan.
Ainoastaan herra Luumunkivi oli hapan. Sillä jos ei enää ollut sotaa, ei hänkään voinut enää johtaa joukkoja ja kantaa vastuuta, eikä ollut mitään saalista, josta hän olisi voinut ottaa isoimman osan itselleen.
Hän vaelsi vadelmaihmisten kylään ja sanoi heille: "Kuulkaa. Päärynäihmisillä ei ole enää mitään syötävää, he antoivat kaiken sodan takia. Siispä on olemassa suuri vaara, että päärynäihmiset seuraavaksi ryöstävät teidät!"
Vadelmaihmiset raapivat korvantakusiaan ja sanoivat: "Emmehän me ole tehneet heille mitään!"
"Se on yhdentekevää", herra Luumunkivi sanoi, "he ovat varkaita ja hakevat saaliinsa sieltä, mistä voivat sen saada."
"Sehän on kamalaa!" vadelmaihmiset sanoivat. "Mitä meidän pitäisi sitten tehdä? Me emme tiedä sodankäynnistä mitään."
"Mutta me sen sijaan tiedämme!" herra Luumunkivi sanoi. "Minulla on ehdotus: antakaa meille pari kipollista vadelmia - meillä on nimittäin juuri nyt sattumalta vähän pulaa hedelmistä - ja me autamme teitä taistelemaan päärynäihmisiä vastaan."
"No hyvä", huokasivat vadelmaihmiset, "mikä muukaan tässä auttaa!"
Ja herra Luumunkivi palasi takaisin luumukylään ja sanoi luumuihmisille: "Seuraavaan luumusatoon on aikaa melkein vuosi! Millä aiotte elää sen ajan? Jos teemme rauhan, meidän täytyy nähdä nälkää vuosi. Mutta jos liittoudumme vadelmaihmisten kanssa taistellaksemme päärynäihmisiä vastaan, saamme heti heiltä vadelmia."
"Niin on parempi", huusivat nuoret miehet, jotka olivat jo tottuneet taistelemaan. "Osaamme paremmin taistella kuin kasvattaa luumuja."
Muut luumuihmiset raapivat korvantakusiaan ja sanoivat: "Näkisimme nälkää vuoden verran, kuka sitä sitten kestäisi?" Kaikki olivat samaa mieltä herra Luumunkiven kanssa. Vain rouva Luumunvarsi pudisti huolestuneena päätään.
Mutta päärynäihmisten sotapäällikkö oli sillä välin liittoutunut omenaihmisten kanssa. Ja niin kaikki alkoi uudestaan alusta: Vadelmaihmiset ja omenaihmiset joutuivat rakentamaan muurit kyliensä ympärille, heidän täytyi sitoa verkkoja, rakentaa tikkaita ja linkoja ja piiritystorneja ja kaiken lisäksi heidän täytyi vielä maksaa suojelijoilleen puolet hedelmistään. Ja kun vuosi oli lopullaan, ei koko planeetalla ollut enää mitään syötävää eikä mitään ryöstettävää.
Silloin rouva Luumunvarsi kutsui kaikki planeetan naiset kokoon - se onnistui helposti, koska kyseessä oli vain neljä kylää - ja sanoi heille: " Näin tämä ei voi jatkua. Ryöstelystä ja sodankäynnistä ei kasva luumuja eikä vadelmia, ei omenoita eikä päärynöitä. Jonkun täytyy tehdä työt, muuten ei ole saalistakaan. Ja koska juuri ja juuri riittää, että jokainen tekee oman osansa, ei meillä yksinkertaisesti ole varaa tuollaiseen ryöstelyyn. Verkkoja, tikkaita, kivilinkoja, muureja ja piiritystorneja ei voi syödä!"
"Totta!" sanoivat naiset.
"Sanokaa siis miehillenne, että heidän on rauhan merkiksi puristettava toistensa kättä ja mitä pikimmin palattava takaisin puutarhoihin. Muuten me kaikki kuolemme nälkään!"
"Hyvä!" sanoivat naiset.
Ja niin tehtiin sopimus ja miehet puristivat toistensa kättä ja mutisivat: "Anteeksi, tätä ei enää tapahdu." Ja niin rauha palasi Hortus-planeetalle. Ja kahden, kolmen niukan vuoden jälkeen kaikilla oli taas tarpeeksi syötävää ja rouva Luumunvarsi lähetti kaikkiin kyliin luumumarmeladitölkkejä ja muiden kylien naiset lähettivät toisiin kyliin omenatorttua, päärynäsosetta ja vadelmahilloa.
Ja koska rauha vallitsi niin kauan, ihmisillä oli aikaa ajatella hieman ja keksiä jotakin. Yksi keksi omenanpoimintapihdit, joilla saattoi poimia omenoita kiipeämättä puuhun. Toinen kehitti vadelmapensaan ilman pikkejä. Kolmas keksi laitteen, jolla luumuista oli aivan helppo poistaa kivet. Ja neljäs keksi erityisen veitsen päärynöiden kuorimista varten.
"Hienoa", sanoivat naiset, "nyt jokaisen tarvitsee tehdä töitä vain puoli päivää ja silti kaikille riittää syötävää."
Mutta eräänä päivänä herra Luumunkivi nousi ylös ja sanoi luumuihmisille: "Eihän se sovi, että puoli päivää vain laiskottelemme, pelkästään sen takia, että työ on uuden luumunkivenpoistolaitteen takia helpottunut. Mitäs sitten, jos päärynäihmiset keksivät hyökätä kimppuumme ja pakottaa meidät tekemään itselleen töitä toisen puolen päivästä? Päärynäihmiset ovat keksineet uuden päärynänkuorimaveitsen. Siinä piilee suuri vaara: Jos heidän ei enää tarvitse tehdä töitä koko päivää saadakseen tarpeeksi syötävää, silloin heillä on aikaa rakentaa uusia piiritystorneja ja kivilinkoja! Siis emme saa haaskata puolta päivää peleihin ja tarinankertomiseen. Kun teemme töitä uudella luumunkivenpoistajallamme, meillä on tarpeeksi aikaa ajatella puolustustamme. Sen sijaan että me kaikki teemme töitä vain puoli päivää, pitäisi jokaisen mieluummin tehdä puoli päivää töitä ja toinen puoli päivästä rakentaa kivilinkoja ja harjoitella. Nyt meillä vihdoinkin on varaa pitää armeijaa. Vain sillä tavalla voimme suojella itseämme päärynäihmisten uudelta hyökkäykseltä ja tekemästä meistä lopulta orjiaan!"
Ja niin olisi kaikki melkein alkanut taas alusta, ellei.
.ellei rouva Luumunvarsi olisi noussut seisomaan ja vetänyt kaikkien silmien edessä herra Luumunkiveä turpaan. Silloin herra Luumunkivi istuutui aivan hiljaisena eikä koskaan enää sanonut sanaakaan.
Kaksi taisteli vaikean taistelun keskenään.
Toinen oli iso, toinen oli lihava; toinen oli painava, toinen sitkeä; toinen oli vahva, toinen oli villi.
Vahva löi villiä nenään. Silloin hän tunsi: "Sillähän on samanlainen nenä kuin minulla."
Villi katkaisi vahvalta kylkiluun. Silloin hän tunsi: "Nuo kylkiluuthan napsahtavat poikki kuten omani."
Vahva kaivoi villiltä silmän ulos päästä. Silloin hän tunsi: "Silmähän on yhtä pehmeä ja herkkä kuin minunkin."
Villi potkaisi vahvaa mahaan. Silloin hän tunsi: "Tuo vatsahan antaa myöten kuten minun."
Vahva kuristi villiä kaulasta. Silloin hän tunsi: "Tuo tarvitsee ilmaa hengittääkseen aivan kuten minäkin."
Villi painoi nyrkkinsä vahvan sydänalaan. Silloin hän huomasi: "Sen sydänhän lyö samalla lailla kuin minunkin." Kun molemmat kaatuivat maahan eivätkä enää päässeet ylös, he ajattelivat kumpikin tahollaan:"Tuohan on ihan samanlainen kuin minä." - Se tosin ei enää auttanut heitä kovin paljon.Kun
herra Balaban oli alokas, kouluttaja sanoi
kerran: " No niin, tänään
harjoittelemme kaksintaistelua. Mies miestä
vastaan, se on tosipaikan tullen teille
erittäin tärkeää!"
"Ah", herra Balaban pyysi puheenvuoroa, "jos tosipaikan tullen todellakin joudutaan kaksintaisteluun, mies miestä vastaan, voisitteko näyttää minulle vastustajani? Ehkäpä pystyn tekemään hänen kanssaan rauhanomaisen sopimuksen?"
Suuri sota Marsissa oli päättynyt. Vaaleanpunaiset gnuffit raahautuivat väsyneinä ja surullisina kotiin. "Ei koskaan enää sotaa!" he huokasivat. He olivat hävinneet sodan.
Myös vaaleanvioletit mofferit raahautuivat väsyneinä ja surullisina kotiin. "Ei koskaan enää sotaa!" he huokasivat. He olivat juuri voittaneet sodan.
Mutta taistelutantereella makasi melkein yhtä paljon kuolleita moffereita kuin kuolleita gnuffejakin ja karmean paljon vihreää verta oli vuodatettu. Gnuffien presidentti ja moffereiden kuningas tapasivat rajajoella ja tekivät keskenään sopimuksen. "Gnuffien ja moffereiden välillä ei tule koskaan enää käydä sotaa", he lupasivat toisilleen. Ja kummassakin maassa pidettiin suuria rauhanjuhlia.
"Lähettäkäämme kenraalimme eläkkeelle!" gnuffit huusivat juhlassaan.
"Erottakaamme marsalkkamme!" mofferit hihkuivat omassa juhlassaan.
"Sotilaiden pitää kasvattaa mansikoita!" gnuffit huusivat.
"Sotilaat voivat nyt ommella housuja!" mofferit hihkuivat.
Kuitenkin gnuffien kenraali sanoi: "Ei se käy niin vain. Jos meillä ei enää ole kenraaleita eikä sotilaita, niin mofferit käyvät taas kimppuumme. Meillä täytyy olla vahva, tarkkaavainen armeija, jotta koskaan enää ei tulisi sotaa!"
Ja moffereiden marsalkka sanoi: "Ei se käy päinsä. Jos gnuffit huomaavat, ettei meillä enää ole armeijaa, he kostavat välittömästi häviämänsä sodan. Siispä tarvitsemme sotilaita ja marsalkan."
"No niin, ehkä se pitää paikkansa", gnuffit mutisivat.
"Siinä missä hän on oikeassa, hän on oikeassa", mofferit murisivat. Ja kaikki menivät kotiin ja tekemään töitään, gnuffit torneihinsa ja mofferit luoliinsa.
Gnuffien kenraali sanoi itsekseen: "En halua taas sotaa, mutta jos en näytä olevani kunnon kenraali, minut lähetetään eläkkeelle." Ja hän sanoi presidentille: "Armeijamme tarvitsee enemmän miekkoja, jotta meidän kimppuumme ei voida hyökätä uudestaan. Olkaa hyvä ja korottakaa veroja, jotta voimme ostaa sepiltä enemmän miekkoja."
Presidentti toimi niin. Ja sepät sanoivat itsekseen: "Emme halua enää sotaa, mutta jos myymme paljon miekkoja, voimme kustantaa lapsemme kalliisiin kouluihin." Ja oppipojat pajoissa sanoivat: "Emme halua enää sotaa, mutta jos sanomme, ettemme halua enää tehdä miekkoja, pomomme heittävät meidät ulos eikä meidän lapsillamme ole enää syötävää."
Moffereiden marsalkka sanoi itsekseen: "Haluan rauhaa, mutta jos en näytä olevani kunnon marsalkka, minut ehkä erotetaan." Ja hän sanoi moffereiden kuninkaalle: "Olen kuullut, että gnuffit ostavat miekkoja armeijalleen. Olkaa hyvä ja korottakaa veroja, jotta voimme ottaa enemmän sotilaita armeijaan." Ja kuningas korotti veroja ja armeijaan otettiin lisää sotilaita. Ja moffereiden maanviljelijät sanoivat itsekseen: "Haluamme rauhaa, mutta jos emme enää myy armeijalle perunoita, emme pysty maksamaan uusia veroja."
Ja räätälit sanoivat: "Haluamme rauhaa. Mutta mitä enemmän on sotilaita, sitä enemmän univormuja voimme myydä." Ja keihääntekijät sanoivat: "Haluamme rauhaa, mutta mitä enemmän on sotilaita, sitä enemmän keihäitä voimme myydä."
Silloin sattui käymään niin, että gnuffien joukossa eräs keksijä keksi myrkyn, aivan kauhean vahvan myrkyn. Se oli kuitenkin gnuffeille täysin vaaraton, vain moffereille kuolettava. "En halua tehdä kenellekään mitään pahaa", sanoi keksijä itsekseen, "mutta jos pidän keksintöni itselläni, en pysty maksamaan laskujani meijerin rouvalle." Ja hän kirjoitti erääseen kirjaan, kuinka myrkkyä valmistetaan.
Kävi myös niin, että moffereiden keskuudessa eräs professori keksi, kuinka voidaan rakentaa pommi, joka tuhoaa kaiken maan päällä, mutta joka ei ole moffereille vaarallinen, koska mofferit asuivat luolissa. "En toivo kenellekään mitään pahaa", professori sanoi itsekseen, "mutta minun täytyy tehdä keksintöni tunnetuksi, muuten ihmiset luulevat, etten ymmärrä tieteestäni mitään." Ja hän kirjoitti yhteen kirjaan, kuinka pommi rakennetaan.
Kun moffereiden marsalkka kuuli siitä, hän sanoi kuninkaalle: "Tämä pommi täytyy todellakin rakentaa, sillä olen kuullut, että gnuffeilla on kauhea myrkky meitä vastaan."
Ja gnuffien kenraali sanoi presidentille: "Tätä myrkkyä täytyy todellakin teettää, sillä olen kuullut, että moffereilla on vaarallinen pommi meitä vastaan."
Ja niin myrkky sekoitettiin ja pommi rakennettiin. Ja gnuffit rakensivat valtavan myrkkyruiskun, jolla myrkky voitiin ruiskuttaa moffereiden päälle, ja mofferit rakensivat valtavan ilmapallon, joka saattoi viedä pommin gnuffien yläpuolelle. Silloin gnuffien presidentti sanoi puheessaan; "Nyt ei voi enää koskaan tulla sotaa, sillä me haluamme rauhaa eivätkä mofferit ikinä enää uskalla käydä kimppuumme, koska meillä on tuo kauhea myrkky." Ja moffereiden kuningas sanoi puheessaan: "Nyt on tiedossa ikuinen rauha, sillä me emme halua sotaa, eivätkä gnuffit ikinä enää uskalla hyökätä kimppuumme, koska meillä on se hirvittävä pommi."
Eräänä päivänä gnuffien sepät sanoivat: "Meillä ei ole enää tarpeeksi rautaa miekkoja ja auroja ja viikatteita ja vaakoja varten, joita voisimme rakentaa. Meidän täytyy matkustaa Rautasaarelle hakemaan rautaa!"
Ja moffereiden sepät sanoivat: "Tarvitsemme lisää rautaa keihäitä ja vaakoja ja auroja ja viikatteita varten. Meidän täytyy hakea rautaa Rautasaarelta!"
Silloin gnuffit lähettivät laivan Rautasaarelle ja mofferitkin lähettivät laivan Rautasaarelle. Kun laivat palasivat takaisin, merimiehet kertoivat kotona, että toisetkin olivat hakeneet rautaa Rautasaarelta.
"Mofferit vievät meiltä raudan!" gnuffien sanomalehdessä kirjoitettiin.
"Gnuffit haluavat kaiken raudan itselleen!" moffereiden sanomalehti kertoi.
Ja niitä sanomalehtiä, jotka uutisoivat, ettei tilanne ollut puoliksikaan niin vakava, ei juuri kukaan lukenut, sillä ihmiset lukevat aina mieluummin mieltä kiihottavista asioista kuin siitä, että kaikki on ihan hyvin. Niinpä gnuffit alkoivat taas pelätä moffereita ja mofferit alkoivat pelätä gnuffeja.
"Meidän täytyy saada Rautasaari itsellemme", sanoivat jotkut gnuffeista, "muuten rauha ei voi olla pysyvä."
"Rautasaaren täytyy kuulua meille", sanoivat jotkut moffereista, "muuten kohta on taas sota!"
"Jos meillä ei ole rautaa auroja varten, ei meillä ole mitään syötävääkään", jotkut gnuffit sanoivat, "eikä silloin kauhea myrkkykään voi pelastaa meitä!"
"Jos meillä ei ole rautaa, kuolemme nälkään", sanoivat jotkut mofferit, "eikä meitä silloin pelasta edes suuri pommi."
Ja gnuffit lähettivät sotalaivat Rautasaarelle ja mofferit lähettivät sotalaivan Rautasaarelle. Ja kun taistelua ei ollut vielä päätetty, gnuffit lähettivät vielä toisen sotalaivan ja mofferit lähettivät myös toisen sotalaivan.
"Emme saa antaa rakentaa enää sotalaivoja!" sanoi gnuffien kenraali ja hyökkäsi joukkoineen moffereiden laivavarustamon kimppuun.
"Meidän täytyy estää laivojen rakentaminen!" sanoi moffereiden marsalkka ja hyökkäsi joukkoineen gnuffien laivavarustamon kimppuun.
"He kävivät kimppuumme!" huusivat gnuffit.
"He hyökkäsivät meitä vastaan!" huusivat mofferit.
"Me halusimme rauhaa", gnuffien kenraali sanoi, "mutta nyt ei auta enää mikään. Meidän täytyy ruiskuttaa myrkky heidän ylleen ennen kuin he laukaisevat pommin meidän suuntamme!"
"Emme me halunneet sotaa!" moffereiden marsalkka sanoi, "mutta nyt on liian myöhäistä. Meidän täytyy laukaista pommi heidän suuntaansa ennen kuin he suihkuttavat myrkyn meidän päällemme!"
Ja myrkkyruisku täytettiin ja suuri ilmapallo laitettiin lentokuntoon.
"Tämä on heidän loppunsa!" gnuffit sanoivat.
"Tämä on heidän loppunsa!" mofferit sanoivat.
"Ja myös meidän loppumme!" gnuffit sanoivat, kun he näkivät ilmapallon nousevan hitaasti ylöspäin.
"Ja myös meidän loppumme!" mofferit sanoivat, kun he näkivät ruiskun ilmestyvän horisonttiin.
"Ehkä minun ei olisikaan pitänyt keksiä myrkkyä!" keksijä sanoi.
"Ehkä minun ei olisikaan pitänyt keksiä pommia!" professori sanoi.
"Ehkä meidän ei olisikaan pitänyt tehdä miekkoja!" sepät sanoivat.
"Ehkä meidän ei olisikaan pitänyt tehdä keihäitä!" keihääntekijät sanoivat.
"Ehkä meidän ei olisikaan pitänyt leikata univormuja!" sanoivat räätälit.
"Ehkä meidän ei olisikaan pitänyt toimittaa perunoita!" maanviljelijät sanoivat.
"Ehkä meidän ei olisikaan pitänyt ruveta sotilaiksi!" sotilaat sanoivat.
"Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt lähettää kenraalimme eläkkeelle!" gnuffit sanoivat.
"Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt erottaa marsalkkamme!" mofferit sanoivat.
Silloin eräs gnuffi sanoi ystävilleen: "Itseämme emme voi enää pelastaa. Mutta mofferit - eivät he olleet sen tyhmempiä tai ilkeämpiä kuin mekään." Ja he kiipesivät myrkkyruiskun päälle ja käänsivät sen suuntaa, juuri hetkeä ennen kuin se laukaisi myrkyn.
Ja pari mofferia sanoi toisilleen: "Nyt kohtaamme loppumme oman typeryytemme tähden. Mutta edes gnuffien pitäisi huomata, että moffereiden joukossa oli muutama kunnon ihminenkin." Ja he tarttuivat köyteen ja kiipesivät ilmapalloon ja antoivat pommin räjähtää jo ennen kuin se oli gnuffien yläpuolella.
"Mofferit pelastivat meidät!" gnuffit sanoivat hämmästyneinä, kun he huomasivat säästyneensä pommilta.
"Gnuffit uhrautuivat meidän vuoksemme!" mofferit kuiskasivat aivan ällistyneinä huomatessaan, ettei myrkky osunutkaan heihin. Ja kaikki antoivat miekkojen ja keihäiden pudota käsistään, istuivat maahan ja huokasivat: "Tässähän kävikin tällä kertaa hyvin." Ja monet alkoivat itkeä helpotuksesta.
Sitten he lähettivät kenraalin ja marsalkan eläkkeelle, samoin kävi myös presidentille ja kuninkaalle, ja he sanoivat: "Tällä kertaa meidän täytyy olla ovelampia!"
Miehellä oli orja. Sen täytyi tehdä kaikki työt hänen puolestaan. Orja pesi miehen, kampasi hänen hiuksensa, hienonsi hänen ruokansa ja laittoi sen hänen suuhunsa. Orja kirjoitti miehen puolesta kirjeet, puhdisti hänen kenkänsä, parsi hänen sukkansa, hakkasi puut hänelle ja lämmitti häntä varten uunin. Jos mies näki kävelyllä vadelmia, orjan täytyi poimia ne ja laittaa hänen suuhunsa. Jotta orja ei päässyt pakenemaan, mies piti häntä aina tiukasti kettingissä kiinni. Yötä päivää hän piti orjastaan kiinni ja raahasi häntä mukanaan, muuten orja olisi paennut. Toisessa kädessä miehellä oli aina ruoska. Sillä jos orja veti ketjusta ja rimpuili, miehen täytyi ruoskia häntä. Kun hänen käsivartensa sitten tulivat kipeiksi ja hän oli lopen uupunut ruoskimisesta, mies kirosi orjan ja ketjun ja ylipäänsä kaiken muunkin.
Joskus mies uneksi salaa ajoista, kun hän oli vielä nuori eikä hänellä ollut orjaa. Silloin hän saattoi kuljeskella vapaana metsissä ja poimia vadelmia ilman että joku tauotta rimpuili ketjussa. Nyt hän ei voinut enää mennä yksin edes vessaan. Ensinnäkin, koska orja olisi muuten juossut pakoon, ja toiseksi, kuka hänen takapuolensa sitten olisi pyyhkinyt? Hänellä itselläänhän ei ollut yhtään kättä vapaana toimitusta suorittamaan.
Kerran kun hän taas kirosi kovin kohtaloaan, joku sanoi hänelle: "No hyvä, jos se kerran on niin kauheaa, miksi et päästä orjaa vapaaksi?"
"Niinpä", sanoi mies, "jotta hän ei tapa minua!" Mutta salassa mies haaveili vapaudesta.
Ja orja sitten, uneksiko hänkin vapaudesta? Ei, vapauteen hän ei ollut uskonut enää pitkään aikaan. Hän uneksi enää vain siitä, että voisi olla oma herransa ja pitää miestä ketjussa ja ruoskia häntä ja pyyhityttää hänellä takapuolensa. Siitä hän uneksi!
Mullah Nasreddin Hodscha tuli kerran matkoillaan kylään, joka oli kuuluisa siitä, että sen asukkaat olivat erityisen hyviä laskemaan. Nasreddin löysi majapaikan erään maanviljelijän luota. Seuraavana aamuna Nasreddin totesi, ettei kylässä ollut kaivoa. Joka aamu jokaisessa talossa varustettiin yksi tai kaksikin aasia vesiruukuin ja lähdettiin matkaan kohti jokea, joka oli tunnin kävelymatkan päässä. Sitten ruukut täytettiin ja tuotiin takaisin, mikä kesti toisen tunnin verran. "Eikö olisi parempi, jos kylässä olisi vettä?" Hodscha kysyi maanviljelijältä, jonka luona asui.
"Oi, olisihan se paljon parempi", maanviljelijä vastasi. "Vesi maksaa nyt minulle kaksi työtuntia aasilla ja lisäksi sen pojan työtunnit, joka vie aasin hakemaan vettä. Vuodessa se tekee 1460 tuntia, jos aasia ja poikaa pidetään samanarvoisina. Jos aasi ja poika tekisivät tämän ajan töitä pellolla, voisin pitää esimerkiksi yhtä kokonaista kurpitsapeltoa enemmän ja satoni olisi joka vuosi 457 kurpitsaa isompi."
"Huomaanpa, että olet laskenut kaiken todella tarkkaan", Hodscha sanoi ihaillen. "Miksi ette siis kaiva kastelukanavaa, joka toisi veden kylään saakka?"
"Ei se ole niin yksinkertaista", maanviljelijä sanoi. "Välissä on mäki, joka pitäisi tasoittaa. Jos laitan pojan ja aasin - sen sijaan että he noutaisivat vettä - kaivamaan kastelukanavaa, he tarvitsisivat - 500 vuotta, jos he tekisivät töitä kaksi tuntia päivittäin. Minä elän ehkä enää vain 30 vuotta, joten minulle tulee halvemmaksi antaa heidän noutaa vettä."
"Mutta täytyisikö sinun sitten hankkia kanava yksinäsi? Teitähän on tässä kylässä monta perhettä, eikö olekin?"
"No, on toki", maanviljelijä sanoi, "meitä on tarkalleen ottaen 100 perhettä. Jos jokainen perhe lähettäisi päivittäin kahdeksi tunniksi työhön aasin ja pojan, silloin kastelukanava olisi valmis viidessä vuodessa. Ja jos he tekisivät töitä kymmenen tuntia päivässä, silloin se tulisi valmiiksi vuodessa."
"Miksi et sitten puhu naapureidesi kanssa ja ehdota heille, että kaivaisitte kastelukanavan yhdessä?"
"Asia on niin, että kun minulla on tärkeää puhuttavaa naapurilleni, niin kutsun hänet talooni, tarjoan hänelle teetä ja halvaa, puhun hänen kanssaan säästä ja satonäkymistä, sitten hänen perheestään, pojista, tyttäristä ja lapsenlapsista. Sitten annan tarjoilla hänelle ruuan, ruuan jälkeen taas teetä, sitten hän kysyy minulta tilani asioista ja perheeni kuulumisia ja sitten pääsemme pikkuhiljaa itse asiaan. Tämä kestää yhden kokonaisen päivän. Koska meidän kylässämme on 100 perhettä, minun täytyisi puhua 99 perheenpään kanssa. Sinunkin täytyy myöntää, etten voi viettää 99 päivää peräkkäin käymällä tuollaisia keskustelua, sillä tilani jäisi silloin hoitamatta. Voisin korkeintaan kerran viikossa kutsua naapurin luokseni. Se tarkoittaa, että kun vuodessa on vain 52 viikkoa, kestäisi lähes kaksi vuotta, kunnes olisin puhunut kaikkien naapureideni kanssa. Sikäli kuin naapureitani tunnen, loppujen lopuksi kaikki myöntäisivät, että olisi parempi, että kylässä olisi vettä, sillä kaikki osaavat laskea hyvin; jokainen heistä lupaisi olla mukana, jos toisetkin olisivat mukana hankkeessa. Siispä minun täytyisi kahden vuoden kuluttua alkaa taas alusta naapureideni kutsuminen ja kertoa heille, että myös toiset ovat valmiita olemaan mukana."
"Hyvä", Hodscha sanoi, "mutta neljän vuoden kuluttua olisitte kuitenkin niin pitkällä, että voisitte aloittaa työt. Ja yksi vuosi lisää ja kastelukanava olisi jo valmis!"
"No, on tässä vielä yksi muukin mutka matkassa", maanviljelijä sanoi. "Sinun on myönnettävä, että siinä vaiheessa, kun kastelukanava on valmis, sieltä hakevat vettä kaikki riippumatta siitä, ovatko he ottaneet osaa työntekoon vai eivät."
"Totta", Hodscha sanoi. "Vaikka haluaisikin, ei kastelukanavaa voisi vartioida koko matkalta."
"Siinäpä se onkin", maanviljelijä sanoi. "Siis sellainen, joka ei ole osallistunut työhön, hyötyisi kastelukanavasta samalla tavalla kuin muutkin, mutta ei joutuisi osallistumaan kuluihin."
"Myönnän, että näin olisi", Hodscha sanoi.
"Siis jokainen meistä, joka osaa laskea, yrittäisi luistaa töistä. Yhdellä olisi rampa aasi, toisella poika kärsisi yskästä, kolmannella vaimo sairaana, joten aasia ja poikaa tarvittaisiin lääkäriä noutamaan. Koska me kaikki osaamme laskea, kaikki yrittäisivät luistaa töistä. Ja koska jokainen meistä tietää, että muut yrittäisivät lintsata, ei kukaan lähetä aasiaan ja poikaansa töihin. Siispä kanavaa ei edes aleta kaivaa."
"Täytyy myöntää, että perustelusi kuulostavat erittäin valaisevilta", Hodscha sanoi. Hän pohti hetken ja huudahti yhtäkkiä: "Mutta tiedän vuoriston toisella puolella kylän, jolla oli aivan sama ongelma kuin teilläkin. Heillä sen sijaan on jo 20 vuotta ollut kastelukanava."
"Niin", sanoi maanviljelijä, "mutta he eivät olekaan hyviä laskemaan!"
Olipa kerran eräällä vieraalla planeetalla tai jonain muuna aikana kaksi maata, joiden nimet olivat Täällä ja Tuolla. Oli olemassa myös muita maita kuten Lähellä ja Kaukana, mutta tämä tarina kertoo Täällä- ja Tuolla-maista.
Eräänä päivänä Täällä-maan yliherra piti puhetta kansalaisilleen. Hän sanoi, että Tuolla-maa halusi lisää maa-alueita Täällä-maalta ja etteivät Täällä-maan asukkaat enää voineet vain katsoa, kuinka Tuolla-maa työnsi rajaansa Täällä-maan alueelle ja vähensi heidän maa-aluettaan.
"He ovat niin lähellä meitä, ettei meille enää jää tilaa edes hengähtää!", hän huusi. "Emme voi liikahtaa hiukkaakaan. He eivät ole valmiita vetäytymään tehdäkseen meille tilaa, suodakseen meille vähän liikkumavapautta. Mutta jos he kerran eivät ole siihen valmiita, niin meidän täytyy pakottaa heitä. Me emme halua sotaa. Jos kaikki menisi meidän päämme mukaan, vallitsisi ikuinen rauha. Mutta valitettavasti me emme saa päättää. Jos he eivät ole valmiita vetäytymään maa-alueelta hiukkasen, silloinhan he pakottavat meidät sotaan. Emme me! Emme salli heidän pakottavan meitä uhraamaan parhaat poikamme mielettömällä tavalla, jotta naisistamme tulisi leskiä ja lapsistamme orpoja! Siksi meidän täytyy murtaa Tuolla-maan valta, ennen kuin he pakottavat meidät aloittamaan sodan. Ja siksi, kansalaiset, suojataksemme oman nahkamme, turvataksemme rauhan, pelastaaksemme lapsemme julistan täten kaikissa muodoissa sodan Tuolla-valtiota vastaan!"
Täällä-maan asukkaat katsoivat ensin pöllämystyneinä toisiinsa. Sitten he katsoivat yliherraansa. Ja sitten he katsoivat poliisin erityisjoukkoja, joilla oli panssarikypärät ja tuhoamissäteet. Erikoisjoukot seisoivat aukion ympärillä ja taputtivat innostuneina ja huusivat: "Eläköön yliherra! Alas Tuolla-valtio!" Ja sota alkoi.
Vieläpä samana päivänä Täällä-maan armeija ylitti rajan. Se oli mahtava näky. Panssariajoneuvot näyttivät aivan jättiläismäisiltä rautaisilta lohikäärmekaloilta. Ne murskasivat alleen kaiken, mitä niiden tielle sattui. Kanuunanpiipuistaan ne ampuivat kranaatteja, jotka repivät kaiken riekaleiksi, ja päästivät ilmoille myrkyllisiä kaasuja, jotka tappoivat kaiken. Jokainen jätti taakseen sata metriä pitkän rivin kuolemaa.
Heidän edessään oli vehmas metsä - ja heidän takanaan pelkkää tyhjyyttä.
Missä ikinä lentokoneet lensivät, taivas muuttui pimeäksi, ja se joka ikinä sattui seisomaan niiden alapuolella, tunsi kasvojaan ravistavan pelkän melun voimasta. Ja minne niiden varjot levittäytyivät, sinne myös pommit putosivat.
Taivaalla olevien jättilentokoneiden ja maassa kulkevien panssariajoneuvojen välissä pörräsi parvi helikoptereita kuin pieniä, vihaisia hyttysiä. Sotilaat näyttivät teräksisiltä taisteluroboteilta suojapuvuissaan, jotka suojasivat heitä kuulilta, kaasuilta, myrkyiltä ja basilleilta.
Käsissään he kantoivat raskaita taistelulaitteita, joilla pystyi sinkoamaan ympäriinsä tappavia ammuksia tai lasersäteitä, jotka sulattivat kaiken.
Näin marssi Täällä-maan lyömätön armeija alistaakseen armottomasti jokaisen vihollisen. Kummallista kyllä, se ei löytänyt yhtäkään vihollista.
Ensimmäisenä päivänä armeija tunkeutui kymmenen kilometriä vihollisen alueelle, toisena päivänä kaksikymmentä. Kolmantena päivänä armeija ylitti suuren joen. Kaikkialla tuli vastaan vain hylättyjä kyliä, tyhjiä peltoja, joilta sato oli korjattu talteen, tyhjennettyjä tehtaita, tyhjiä varastoja. "He ovat piiloutuneet, ja kun olemme kulkeneet heidän ohitseen, he hyökkäävät meidän kimppuumme takaapäin!" karjui yliherra. "Etsikää kaikki heinäladot ja kaatopaikat!"
Sotilaat kävivät läpi kaikki jätekasat, mutta kaikki, mitä he löysivät, oli pinoittain virallisia papereita: henkilöllisyystodistuksia, syntymätodistuksia, papinkirjoja, passeja, rokotustodistuksia, yliopiston sisäänkirjoittautumispapereita, todistuksia oikeudesta saada alennusta radiolupamaksuista, maksukuitteja koiraverosta ja satoja muita dokumentteja. Ja kaikista kuvalla varustetuista papereista oli valokuva revitty pois. Mitä tämä kaikki tarkoitti, sitä ei kukaan pystynyt selittämään.
Suuri ongelma olivat tienviitat. Ne oli tuhottu tai käännetty eri suuntaan tai sotkettu maalilla, mutta toisaalta jotkut oli jätetty oikeille paikoilleen niin, ettei koskaan voinut luottaa, olivatko ne väärässä vai oikeassa. Yhä uudestaan ja uudestaan sotilaat eksyivät, kokonaiset komppaniat kulkivat harhaan, divisioonat ajoivat väärää reittiä ja muutama kyydistä jäänyt kenraali lähetti kiroten moottoripyöräilijoitä kaikkiin ilmansuuntiin etsimään sotilaitaan. Yliherran täytyi heti kutsua kaikki Täällä-maan maanmittarit ja maantiedon opettajat sotapalvelukseen, jotta vallattu maa voitaisiin merkata järjestelmällisesti.
Sotaretken neljäntenä päivänä Täällä-maan armeija sai ensimmäisen vankinsa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut sotilas, vaan siviilihenkilö, jonka he olivat löytäneet metsästä sienikori olkapäällään. Yliherra käski henkilökohtaisesti hänen tulla luokseen kuulusteltavaksi. Vangittu sanoi olevansa nimeltään Hans Mylläri ja ammatiltaan sienienkerääjä. Henkilöllisyystodistuksensa, niin hän sanoi, hän oli hukannut, ja missä Tuolla-maan armeija oli, sitä hän ei tiennyt.
Seuraavana päivänä Täällä-maan armeija otti kiinni muutamia tuhansia siviilejä. Kaikkien nimi oli Hans tai Liisa Mylläri eikä kenelläkään ollut henkilöllisyystodistusta.
Yliherra oli raivoissaan.
Lopultakin Tuolla-maan armeija miehitti ensimmäisen isomman kaupungin. Kaikkialla nähtiin sotilaita maalaamassa katujen nimiä seiniin. Salainen armeija oli pakotettu lähettämään karttoja. Koska oli kova kiire, sattui tietysti paljon virheitäkin, ja monet kadut olivat erinimisiä vasemmalla ja oikealla puolella katua samoin kuin kadun alkupäässä ja sen loppupäässä. Jatkuvasti komppaniat kulkivat harhaan etsintäretkillään pitkin kaupunkia, edellään kiroileva vääpeli kartta kädessään. Kaupungissa ei toiminut yhtikäs mikään. Sähkölaitoksella ei kukaan tehnyt töitä, eikä kaasulaitoksellakaan; puhelimet pysyivät mykkinä, mikään ei toiminut.
Yliherra teki heti tiettäväksi, että lakkoilu oli kiellettyä ja että kaikkien piti välittömästi mennä töihin.
Ihmiset menivätkin tehtaisiin ja toimistoihin, mutta siitä huolimatta mikään ei toiminut. Kun sotilaat tulivat ja kysyivät, miksi kukaan ei tehnyt töitä, ihmiset sanoivat: "Herra insinööri ei ole paikalla" tai "Työnjohtaja ei ole paikalla" tai "Rouva johtaja ei ole paikalla".
Kuinka ihmeessä olikaan mahdollista löytää rouva johtaja, kun kaikki sanoivat nimekseen Liisa Mylläri?
Yliherra saattoi tiedoksi, että jokainen, joka ei kertonut oikeaa nimeään ja ammattiaan, ammuttaisiin. Silloin Tuolla-maan asukkaat eivät enää kutsuneet itseään Mylläreiksi vaan joksikin muuksi, mutta mitäs hyötyä siitä sitten oli.
Mitä pitemmälle sisämaahan armeija eteni, sitä vaikeammaksi kaikki muuttui. Tuoretta ruokaa sotilaita varten ei ollut piankaan enää jäljellä, kaikki täytyi kuljettaa Täällä-maasta. Rautatiet eivät toimineet, rautatieläiset vain seisoskelivat tai ajelivat ilman päämäärää vetureineen edestakaisin. Veturinkuljettajat riitelivät vaunuista ja tietenkin kaikki pomot, jotka olivat perehtyneitä asioihin, olivat kadonneet. Kukaan ei löytänyt heitä.
Sotilaille kukaan ei tehnyt mitään. Silloin he muuttuivat pian huolimattomiksi, kuljeskelivat ympäriinsä panssarikypärät auki ja jutustelivat ihmisten kanssa. Ja Tuolla-maan ihmiset, jotka kätkivät kaiken syömäkelpoisen armeijan takavarikointikommandojen edessä, jakoivat vähäisen ruokansa yksittäisten sotilaiden kanssa tai vaihtoivat heidän kanssaan tuoretta salaattia tai itseleivottua kakkua säilykkeisiin, sillä niitä sotilailla oli yllin kyllin ja he olivat kurkkuaan myöten täynnä niitä.
Kun yliherra sai kuulla tästä, hän sai raivokohtauksen ja kielsi kaikkia sotilaita lähtemästä majapaikoistaan, paitsi jos he olivat ryhmissä ja vartiossa. Sotilaat eivät ollenkaan pitäneet tästä.
Lopulta armeija valtasi Tuolla-maan pääkaupungin. Mutta täälläkin kaikki oli samoin kuin muuallakin tässä maassa. Ei ollut kadunnimiä, ei talojen numeroita, ei nimikylttejä ovissa, ei johtajia, insinöörejä, työnjohtajia, ei poliiseja eikä virkamiehiä. Ministeriöt olivat tyhjiä ja kaikki asiapaperit kadonneet. Kukaan ei tiennyt, missä hallitus oli.
Silloin yliherra päätti vihdoinkin puuttua asioihin ankarasti. Hän antoi kuuluttaa, että kaikkien aikuisten piti mennä yrityksiinsä ja toimistoihinsa. Se, joka jäisi kotiin, ammuttaisiin.
Sitten hän itse meni sähkölaitokselle ja käski kaikkien sellaisten sotilaiden ja upseereiden tulla sinne, jotka kotona olivat tekemisissä sähkölaitosten kanssa. Hän piti työntekijöille puheen ja sitten hän sanoi, että kahden tunnin kuluttua täytyi saada sähköä. Upseerit pitivät komentoa yllä ja sotilaat tarkkailivat, ja sähkölaitoksen työntekijät juoksivat edestakaisin ja tekivät juuri sen, mitä upseerit käskivät. Tuloksena oli tietysti kammottava sekasorto mutta ei sähköä.
Silloin yliherra kutsui upseerit takaisin luokseen ja sanoi sähkölaitoksen työntekijöille: "Jos ei puolen tunnin kuluttua tule sähköä, teidät kaikki ammutaan!"
Ja katso, puolen tunnin kuluttua syttyi valo. Silloin yliherra sanoi: "Katsokaas, laiskurit, teitä täytyy vain vähän potkia takamukselle!". Sitten hän vetäytyi sotilaineen kaasulaitokselle tehdäkseen siellä aivan samoin.
Mutta seuraavana päivänä sähkö oli taas poikki, ja kun yliherra lähestyi raivoissaan erityiskoulutettujen murhaajasotilaiden komppanian kanssa hävittääkseen sukupuuttoon kaikki sähkölaitoksen työntekijät, sähkölaitos olikin tyhjä, ja työntekijät ja virkailijat olivat sekoittuneet muitten joukkoon tehtaisiin ja toimistoihin.
Silloin yliherra antoi sotilailleen käskyn koota tuhat ihmistä kadulta yhteen ja ampua heidät.
Mutta Tuolla-maan asukkaillahan oli ollut se salakavala juoni olla ystävällinen sotilaille. Tämän juonen ansiosta joukkojen moraali oli niin höltynyt, ettei kukaan ollut valmis tuosta noin vain kokoamaan yhteen tuhatta ihmistä ja ampumaan heitä, koska he eivät olleet tehneet yhtään mitään.
Silloin yliherra antoi murhaajasotilailleen saman käskyn. Mutta upseerit saattoivat hänen tietoonsa, että tavalliset sotilaat olivat jo kovin tyytymättömiä ja olisi ehkä syntymässä kapina, jos ne tuhat ihmistä ammuttaisiin.
Ja yliherra sai kirjeitä merkittäviltä ihmisiltä kotoa. Niissä sanottiin: "Arvoisa yliherra! Olette osoittaneet sotapäällikkyytenne ja sotilaallisen neroutenne ja onnittelemme teitä lukemattomista loistavista voitoistanne. Kuitenkin pyydämme teitä nyt palaamaan takaisin ja jättämään Tuolla-maan hölmöt kansalaiset oman onnensa nojaan. He käyvät meille liian kalliiksi. Jos meidän täytyy laittaa jokaisen työntekijän taakse sotilas konepistooleineen uhkaamaan häntä ampumisella ja insinöörin, joka sanoo hänelle, mitä tehdä, silloin koko valloitus ei oikein enää kannata. Olkaa hyvä, tulkaa kotiin, sillä jo aivan liian kauan rakas maamme on joutunut olemaan ilman teidän loistavaa läsnäoloanne."
Silloin yliherra kokosi armeijansa, otti mukaan kalliita koneita ja muita arvoesineitä, niin paljon kuin hänen joukkonsa vain kykenivät kuljettamaan, ja matkasi kiroten takaisin kotiin.
"Mutta näytimme niille kuitenkin", hän marisi. "Nuo pelkurit. Mitä ne nyt aikovat tehdä, mokomatkin pellet? Miten he nyt toteavat, kuka on insinööri, kuka lääkäri, kuka puuseppä? Ilman todistuksia ja diplomeita! Miten he päättävät, kuka asuu huvilassa ja kuka vuokra-asunnossa, kun kukaan ei pysty todistamaan, mikä kuuluu kenellekin? Miten he tulevat toimeen ilman kauppakirjoja, rikosrekisterejä ja ajokortteja, ilman arvonimiä ja univormuja? Millainen sotku siellä tuleekaan olemaan! Ja kaikki vain sen takia, ettei heidän tarvinnut käydä sotaa meidän kanssamme, mokamatkin pelkurit."
Arobanai nosti päänsä joen vedestä. Hänen edessään oli Apa Lelo iltapäivän auringossa. Kaukaisuudessa jyrisi ukkonen, mutta sade alkaisi vasta myöhemmin. Oli tarpeeksi aikaa majojen pystyttämiseen. Lapset leikkivät jo ruohoaukealla, siellä sun täällä ruohikossa lojui vaatemyttyjä. Miehet, jotka olivat saapuneet paikalle jo aiemmin, olivat laittaneet mytyt sinne, minne halusivat myöhemmin rakentaa majansa, ja olivat heti lähteneet metsälle. Naiset, joilla oli lapsia, olivat vaeltaneet rauhallisempaan tahtiin, sillä he olivat keränneet matkan varrelta sieniä ja juuria. Arobanai hankasi vartaloaan puhtaaksi vedessä. Oli hienoa astua uudelle maaperälle, pestä pois vaelluksella ja aiemmilla leireillä kertynyt pöly ja hiki. Uusi leiri oli aina uusi alku, täynnä mahdollisuuksia ja toiveita. Hän ravisti veden lyhyistä, kiharista hiuksistaan ja kahlasi takaisin rantaan. Sitten hän nosti vaatemyttynsä korkealle päänsä yläpuolelle ja kantoi sen joen poikki vastarannalle. Hän tiesi, että kun hän nosti käsivartensa siten, hänen kiinteät rintansa kohosivat terhakkaammin eteenpäin, ja joen vesi sai hänen vartalonsa kiiltämään ja sen kaikki muodot pääsivät vielä kauniimmin oikeuksiinsa. Vastarannalla ensimmäiset nuoret miehet saapuivat juuri metsästä saaliineen.
Apa Lelo oli kaunein leiripaikka, jonka Arobanai tiesi. Lelo muodosti tässä kohtaa silmukan, niin että leiripaikka oli melkein kuin saari. Saaren keskellä puut seisoivat etäällä toisistaan ja muodostivat luonnostaan aukion. Siitä huolimatta niiden latvat olivat korkeuksissa hyvin lähellä toisiaan, niin että aukio oli valoisa, mutta ei kuitenkaan suorassa auringonpaisteessa. Suunnilleen aukion puolivälissä puuryhmä jakoi aukion kahtia, lähestulkoon samankokoisiksi puolikkaiksi. Lapset olivat jo löytäneet leikkipaikan puiden alta joen rannalta, hieman syrjässä aukiolta, jolle majat rakennettaisiin, mutta kuitenkin turvallisen lähellä.
Arobanai etsi isänsä, Ekiangan, myttyä. Hänen äitinsä ei ollut vielä tullut, ja niin hän avasi ensiksi puiden lehdistä tehdyn paketin, jossa he olivat kuljettaneet hehkuvaa puupalikkaa. Hän asetti muutaman kuivan oksan palikan päälle, puhalsi hehkuun ja liekit alkoivat nuolla oksia.
Pikku hiljaa paikalle saapui yhä enemmän ihmisiä. Jotkut miehet toivat lihaa ja hajaantuivat jälleen leikatakseen tikkuja ja lehtiä. Naiset vartioivat tulta ja alkoivat laittaa ruokaa. Melkein kaikki olivat keränneet sieniä ja juuria - lapset kantoivat niitä paikalle käsivarret täynnänsä - ja nyt niistä keitettiin kurpitsan kuorissa kastike, johon heitettiin lihanpalasia.
Kun miehet saapuivat mukanaan keppejä ja isoja kimppuja mongongo-lehtiä, naiset alkoivat rakentaa majoja. He iskivät kepit kaariksi maahan, sitten he sitoivat huiput liaaneilla kupoliksi. Seiniksi punottiin ohuempia oksia ja punokseen kiinnitettiin leveitä, sydämenmuotoisia lehtiä. Yhä vieläkin paikalle saapui vaeltajia, jotka olivat lähteneet matkaan myöhemmin tai jotka olivat viipyneet matkalla kauemmin etsiessään erityisiä herkkupaloja, ja naiset, jotka olivat jo pystyttäneet majansa, nauroivat ja huusivat heille, kuinka märiksi he tulisivatkaan, sillä sadepilvet tulivat yhä lähemmäs.
Mutta ne miehet, jotka olivat tuoneet naisilleen rakennusaineita, juoksivat uudestaan metsään ja leikkasivat puita ja lehtiä myöhemmin saapuneita varten. Sukulaiset ja ystävät pystyttivät majansa lähelle toisiaan. Perheet, jotka eivät olleet hyvissä puheväleissä keskenään, asettuivat leirin vastakkaisiin päihin, ja jos se ei ollut mahdollista, pystyttivät he majansa niin, että sisäänkäynnit olivat vastakkaisiin suuntiin.
Ukkospilvet toivat tullessaan illan jo aikaisin, majoihin vietiin tulet, ja useamman kerran täytyi korjata jonkin lehden paikkaa sellaisessa kohdassa seinää, josta pienikin vesihelmi pyrki majaan. Kuitenkaan sade ei kestänyt kauan; tulet paloivat kohta taas majojen edustoilla, naiset parantelivat kattoja vielä hieman ja miehet raahautuivat vielä uudestaan jousien ja nuolien kanssa metsään pyydystääkseen kenties vielä yhden linnun tai apinan, ennen kuin oli pimeää. Majoista nousi höyryä ja sininen savu leijui leirin yläpuolella. Yhtäkkiä ilma oli oranssia, keltaista ja punaista, kun pilvet hajaantuivat ja aurinko heitti nopeasti viimeisen säteen taivaan poikki.
Arobanai makasi vanhempiensa majassa selällään ja piti pikkuveljeään kiinni toisesta käsivarresta, samaan aikaan kun nosti kikattavan lapsen jalkojensa päällä ylös. Ympärillä olevista majoista kuului perheiden uneliasta jutustelua ja silloin tällöin ylimääräinen kuulija heitti keskusteluun mehukkaan kommenttinsa, mistä seurasi naurunremakka.
Nuori, vielä naimaton metsästäjä Kenge oli pystyttänyt yhden naapurimajoista. Hänen majaansa tunki iso joukko nuoria miehiä. Arobanai kuuli, miten he kertoivat toisilleen, mitä eläimiä he tästä leiristä käsin metsästävät ja keiden tyttöjen kanssa he täällä aikoivat kuherrella. Kun hän kuuli Kelemoken mainitsevan oman nimensä, hän huusi toiseen majaan: "Sinulla on minulle liian väärät sääret. Kasva ensin metsästäjäksi, senkin pikkumies!" Kovaääninen nauru raikui vastauksena hänelle, pojat löivät rintoihinsa ja reisiinsä ja kiemurtelivat naurusta. Kelemoke oli yksi vikkelimmistä juoksijoista ja oli sentään yksin kaatanut puhvelin.
Ekianga sanoi - ei tosin huutaen, mutta kuitenkin niin, että sen kuuli viidenkin talon päähän: "Tästä joutavasta huutamisesta tulee päänsärkyä. Olkaa nyt jo vihdoinkin hiljaa, jotta täällä pystyy nukkumaan!"
Tämä sai aikaan sen, että naapurin nuoret miehet alkoivat kuiskia ja vain satunnaisesti kuului kikatusta ja naurunpyrskähdys. Arobanai hymyili. Tästä leiristä tulisi hyvä, hän tunsi sen sisällään. Hänellä tulisi olemaan täällä hauskaa.
Mutta aamulla vallitsi suru. Pitkä, kammottava huuto herätti Arobanain. Se oli kuin täydelliseen pimeyteen vajonneen olennon valitus. Kaikki säntäsivät ulos majoistaan. Balekimito, yksi Arobanain isän Ekiangan tädeistä, Amabosun ja Manyalibon äiti, oli kuollut, täysin kuollut. Vanha nainen, kaikkien kunnioittama moninkertainen isoäiti, oli ollut ennen uuteen leiriin lähtöä sairas. Hänen poikansa eivät halunneet jättää häntä, he olisivat jääneet hänen luokseen, kunnes hän olisi voinut paremmin, mutta metsästysonni vanhassa leirissä oli ollut huono, ja Balekimito oli pitänyt kiinni siitä, että he vaihtoivat leiriä muiden kanssa. Kuitenkin vaellus oli heikentänyt hänen tilaansa entisestään, ja nyt hän oli täysin kuollut ja olisi pian kuollut ikuisiksi ajoiksi. Sukulaiset tunkivat hänen majaansa, hänen poikansa juoksentelivat ympäriinsä kasvot kyynelten sotkemina, hänen tyttärensä Asofalinda yritti lohduttaa veljiään, mutta murtui yhä uudestaan vanhuksen vierellä kyyneliin. Vain Balekimito itse oli rauhassa huokailevan, itkevän joukon keskellä. Hän tarttui poikiensa käsiin, veti tyttärensä luokseen ja kuiskasi: "Minä olen lasteni luona. En ole yksin kuollessani. Se on hyvä."
Vielä valppain silmin hän katsoi majassa ympärilleen ja huomasi Ekiangan tyttären Arobanain. Balekimito viittasi hänet luokseen kädellään, joka oli läpinäkyvä kuin ohut lehti. "Sinusta on tullut kaunis", vanhus kuiskasi. "Oletko jo valinnut mielitiettysi?" Hän nauraa kihersi ja piti kiinni Arobanain ranteesta. Arobanai istui jäykkänä vanhuksen vierellä. Balekimito nukahti, mutta hänen otteensa ei kuitenkaan hellittänyt. Tyttö jäi istumaan paikoilleen. Miehet ja naiset tukahduttivat valitushuutonsa, etteivät häiritsisi vanhan naisen unta. Kun aurinko oli noussut korkealle leirin yläpuolelle, Balekimito lakkasi hengittämästä.
Ei ollut enää mitään syytä hillitä tunteitaan. Asofalindalla oli yhtäkkiä niiniköysi käsissään ja hän pujotti silmukan kaulansa ympärille. Kolmen miehen piti estää häntä vahingoittamasta itseään. Lapset tunkivat majaan ja juoksivat taas ulos, heittäytyivät lattialle ja hakkasivat avuttoman vihan vallassa maata. Ikivanha Tungana ja hänen vaimonsa Bonyo istuivat majansa edessä, ja kyynelet vierivät pitkin heidän kuihtuneita kasvojaan. Arobanai istui yhä kangistuneena paikoillaan ulinan ja valituksen keskellä, eivätkä ulina ja valitus loppuisi koskaan, sillä Balekimito ei koskaan enää heräisi. Hän oli kuollut, ei ainoastaan yksinkertaisesti kuollut; hän oli ikuisiksi ajoiksi kuollut ja makaisi siinä aina ja pitäisi hänen ranteestaan kiinni.
Vasta kun Arobanain äiti Kamaikam saapui paikalle ja irrotti kuolleen sormet hellästi, Arobanai saattoi päästää kyynelet valloilleen, heittäytyä lattialle kiemurtelemaan ja itkeä surusta ja kauhusta.
Vasta illalla leiri hiljalleen rauhoittui. Surusta uupuneina kaikki istuivat tai makoilivat majoissaan tai niiden edustoilla. Silloin vanha Moke astui leirin keskelle ja alkoi puhua hyvin hiljaisella äänellä. Ihmiset kurottautuivat lähemmäksi kuullakseen häntä, ja hän sanoi rauhallisella soinnikkaalla äänellään: "Ei ole hyvä, että kaikki istuskelevat ja ovat surullisia. Tulet sammuvat eikä kukaan laita ruokaa. Huomenna kaikki ovat nälkäisiä ja liian heikkoja sekä väsyneitä metsälle. Hän, joka oli meille kaikille hyvä äiti, kuoli hyvin. Kaikkien pitäisi olla iloisia, että hän eli niin kauan ja että hänellä oli niin hyvä kuolema."
Yleinen nyökyttely vastasi hänelle.
Manyalibo sanoi: "Kyllä, se pitää paikkansa. Kaikkien pitäisi olla iloisia. Tämä valitus ei johda mihinkään, sen täytyy loppua. Meidän pitäisi pitää juhlat. Meidän pitäisi kutsua Molimoa ja pitää juhlat Molimolle."
Ja Njobo, suuri metsästäjä, joka oli yksin tappanut norsun, sanoi: "Niin, hänen kuolemansa on iso asia ja meidän pitäisi pitää suuret juhlat. Meidän pitäisi juhlia niin kauan, että kuu on ollut kerran tai kahdesti täysi, tai jopa kolmesti!"
Seuraavana päivänä kaksi nuorukaista kiersi majasta majaan liaanilasson kanssa. He heittivät silmukan majaan ja odottivat. Majan asukkaat kiinnittivät silmukkaan muutaman banaanin, juuria tai palasen kuivattua lihaa. Nuorukaiset esittivät joutuvansa pyydystämään lahjoitusta ja taistelemaan sen puolesta, sitten he menivät eteenpäin, seuraavaan majaan. Leirin keskellä roikkui pian tangossa hyvinkin täysi kori Molimo-tulen vierellä.
Päivän mittaan nuorukaiset olivat hyvin salaperäisiä Molimosta. Naiset eivät saaneet nähdä Molimoa. Pojat antoivat ymmärtää, että Molimo oli vaarallinen, metsän suuri eläin, ja vain miehet pystyivät selviytymään siitä. Arobanai, joka kuori ystäviensä kanssa puunkuoren ydintä saadakseen siitä niintä, oli nousemaisillaan pystyyn vihastuneena, mutta eräs tädeistä tarttui häntä rauhallisesti käsivarresta, hymyili hieman ja pyöritti päätään. Illalla, aterian jälkeen, naiset vetäytyivät lasten kanssa kiireesti majoihinsa. Vanhat miehet, metsästäjät ja nuorukaiset kerääntyivät nuotion ympärille ja alkoivat laulaa.
Arobanai leikki pikkuveljensä kanssa. Miehet lauloivat ulkona. Kun Arobanai aikoi jo nukkumaan, Kamaikan tönäisi häntä hieman. Hehkuvan päreen valossa Arobanai näki juuri ja juuri äitinsä hymyilevän ja nyökkäävän ulospäin. Hän kuunteli. Miehet lauloivat, ja hiljaa, niin etteivät he pystyneet kuulemaan siitä, Kamaikan hyräili mukana:
"Ympärillämme on pimeys, suuri pimeys.
Pimeys on ympärillämme, suuri, musta pimeys.
Mutta kun on pimeys,
silloin pimeys on hyvä.
Pimeys on ympärillämme, suuri, musta pimeys,
mutta kun on pimeys
ja pimeys kuuluu metsään,
silloin pimeys on hyvä."
Joka yö miehet lauloivat Molimon lauluja. Ja naiset vetäytyivät majoihinsa ja olivat niin kuin tuo kaikki ei koskettaisi heitä millään tavalla. Kun miehet lauloivat, metsän suuri eläin vastasi heille. Se kutsui puhvelin äänellä, antiloopin äänellä, norsun äänellä. Se kutsui linnun äänellä ja leopardin ja apinan äänillä. Ja kuitenkin sitten se taas hyräili nuotion ääressä istuvien miesten lauluja. Miehet lauloivat ja metsän suuri eläin vastasi heille. Se lauloi nyt lähempänä, sitten kauempana, nyt pohjoisessa ja sitten etelässä.
Joskus miehet lauloivat varhaiseen aamuun asti. Jokaisen miehen piti osallistua, jokaisen miehen täytyi viettää yö laulaen ja syöden, syöden ja laulaen. Jos joku nukahti, silloin metsän suuri eläin söisi hänet.
"Ei niitten tarvitsisi puhua noin!" Akidinimba sanoi kiukkuisesti ollessaan poimimassa marjoja Arobanain ja muiden tyttöjen kanssa. "Minä satun tietämään, mikä se on. Metsän suuri eläin on valtava putki, bambuinen putki. Siihen ne puhaltavat ja huutavat ja laulavat. Eilen Ausu oli se, joka juoksenteli putken kanssa ympäriinsä metsässä."
"Hänellä on kaunis ääni!" Arobanai sanoi.
"Siitä ei puhuta!" Kidaya sanoi. "Naiset eivät puhu siitä!"
Mutta yöllä, kun miehet lauloivat, Kamaikan hymyili ja hyräili heidän tahdissaan lauluja ja Asofalinda-täti kertoi:
"Kerran kauan sitten Molimo kuului naisille. Naiset lauloivat lauloja ja juoksivat Molimon kanssa metsän poikki. Metsä on meille hyvä ja pitää huolta lapsistaan. Laulamme lauluja metsälle siksi, että metsä ilahtuisi. Kuitenkin joskus metsä nukkuu, ja silloin saattaa tapahtua pahoja asioita. Silloin herätämme metsän ja noudamme Molimon, jotta metsä herää eikä unohda lapsiaan unessa."
"Ja miksi miehet nyt juoksevat Molimon kanssa?"
"Ah, miehet. He haluavat aina tietää kaiken paremmin. He sanovat olevansa suuria metsästäjiä; he tietävät, miten metsän eläimiä käsitellään."
Ja Kamaikan hymyili salaperäisesti ja sanoi, että Arobanain piti odottaa.
Molimon viidentenä yönä Kelemoke tuli hänen luokseen majaan. Arobanai oli äärettömän hämmästynyt.
"Jos et laula miesten kanssa, metsän suuri eläin syö sinut!" hän sanoi ja törkkäsi häntä sormella kylkeen.
Kelemoke nauroi hiljaa. "Miksi se minut söisi? Äitisi ja tätisi nukkuvat, isäsi laulaa, milloin olisi parempi aika rakastaa? Miksi metsän eläin söisi minut sen takia, että teemme, mitä kaikki muutkin tekevät?"
Joka toinen tai kolmas yö Kelemoke sai tilaisuuden livahtaa tiehensä Kumamolimon luota. Arobanai hiipi majasta, ja he tapasivat toisensa useimmiten Bopilla, lasten leikkipaikalla. Siellä he kikattivat ja kuiskivat ja leikkivät rakkauden leikkiä. Se oli sitä kiihottavampaa, mitä kielletympää se oli. Saman metsästäjäsuvun poika ja tyttö eivät saaneet mennä naimisiin keskenään. Arobanai tiesi myös, kenet hän haluaisi naida: Tumban, pojan, joka metsästi Abiran ja Motun ryhmien kanssa. Mutta miksei hän voisi sitä ennen pitää hauskaa Kelemoken kanssa, nuorukaisista vahvimman metsästäjän kanssa, joka olisi jo kauan sitten voinut ottaa vaimon, ellei hänen olisi pitänyt odottaa, kunnes joku hänen lähemmistä naispuolisista sukulaisistaan olisi valmis naimisiin ja kunnes joku tyttö toisesta suvusta tulisi hänen luokseen ja vaihtokauppana naisi miehen hänen sukulaistyttönsä suvusta. Jos metsästäjät eivät vaihtaisi "siskojaan", saattaisi joku suku kerran jäädä ilman vaimoja. Kukaan tyttö ei sanoisi Kelemokelle "ei", mutta hän, Arobanai, oli kaunein, siksi Kelemoke oli valinnut hänet. Kellään ei ollut yhtä kauniita rintoja kuin hänellä eikä kellään ollut yhtä kapeita sääriä ja niin pyöreää takamusta. Kun kuun kierto siunaisi hänet verellä, sitten olisi aika mennä naimisiin.
Seuraava päivä toi tullessaan kiihtyneitä keskusteluja ja harmittelua. Sefu, vanha riidankylväjä, oli saapunut paikalle. Ei kyse ollut siitä, etteikö hänestä olisi pidetty, tuosta juonittelevasta vitsiniekasta. Mutta miksi ihmeessä hänen piti pystyttää oma leirinsä vain 50 askeleen päähän suuresta leiristä? Oli vain viisi perhettä, joiden johtajana hän piti itseään. Miten viisi perhettä oikein voisi järjestää metsästyksen? "Tässä tulee käymään niin kuin viime kerrallakin", Asofalinda, Ekiangan sisko, sanoi. "Jos hän tarvitsee jotain, hän on yksi meistä, mutta jos hänellä on jotain, hän on 'vain sattumalta täälläpäin'." Hän matki Sefun narisevaa puhetapaa. Kun nauru oli vaiennut, Masisi, joka oli Sefulle sukua, sanoi: "On hyvä, että on paljon metsästäjiä ja paljon verkkoja."
"Niin, ja paljon syöjiä!" Asofalinda sanoi.
Asofalinda oli oikeassa. Sefu antoi vain harvoin jotain Kumamolimoon, ruokakoriin, joka täytyi täyttää päivittäin. "Ei se ole minun Molimoni", hän sanoi päivällä. Mutta jos hän oli antanut siihen jotain, tai pikemminkin jos joku hänen leiristään oli antanut jotain, silloin Sefu kyllä tuli ja upotti kitaansa suuria määriä. Kun hän oli syönyt kyllikseen, hän lauloi hieman ja ensi tilaisuuden tullen katosi takaisin omaan majaansa. "Jos hän ei käyttäydy", nuorukaiset uhosivat, "etsimme hänet majastaan ja jos löydämme hänet nukkumasta, naulitsemme hänet keihäillämme maahan kiinni, ja sitten kun hän on ikuisiksi ajoiksi kuollut, hautaamme hänet Molimo-tulen alle. Hänen vaimolleen sanomme, että metsän eläin on syönyt hänet eikä kukaan enää tule puhumaan hänestä mitään!"
Mutta tietenkin tämä oli vain uhoamista, ja Sefu sanoi: "Miksen sitten saisi nukkua, jos olen väsynyt? Kukaan ei ole niin eläimellinen, että estäisi väsynyttä miestä nukkumasta. Sitä paitsi, tämä Molimo ei ole minun Molimoni. Tulen tänne osoittamaan ystävyyttä, kunnioittaakseni Molimoa ja minua uhataan keihäillä!"
Varmasti Molimo läksytti häntä usein aamulla. Sillä aamulla oli se aika, jolloin Molimo tuli leiriin. Niin tiiviisti nuorukaisten ympäröimänä, ettei häntä voinut nähdä, Molimo saapui. Nuorukaiset juoksivat ja mekastivat hänen kanssaan majojen keskellä, ja se, joka oli edellisenä päivänä käyttäytynyt jotenkin huonosti, sai tuntea sen katossaan. Nuorukaiset hakkasivat keihäillään majojen kattoja ja ravistivat seiniä. Sefun maja sai usein osansa, mutta myös sellaiset pariskunnat, jotka olivat kinastelleen äänekkäästi; metsästäjät, jotka olivat liian usein jääneet jälkeen metsällä; tytöt, jotka olivat liian näkyvästi keimailleet sukulaispoikiensa kanssa, tulivat näin torutuiksi. Molimo ei kunnioittanut ketään; se jota hän torui, joutui vain hyväksymään kohtalonsa.
Päivät Apa Lelossa olivat iloisia päiviä. Arobanai meni usein mukaan metsälle. Usein sovittiin jo edellisenä iltana, missä seuraavana päivänä metsästettäisiin. Miehet ja nuorukaiset kertoivat jäljistä, joita he olivat nähneet, ja punnitsivat eri mahdollisuuksia löytää riistaa siellä sun täällä. Myös naiset kertoivat mielipiteensä, ennen kaikkea mitä tuli niihin metsän hedelmiin, joita he ennen metsästystä ja sen jälkeen aikoivat kerätä. Ensimmäiset nuorukaiset lähtivät verkkoineen ja keihäineen ja hehkuvine puukapuloineen matkaan pian auringonnousun jälkeen sytyttämään metsästystulta. Tuli oli metsän suurin lahja ja se täytyi antaa takaisin metsälle. Silloin metsä oli suosiollisella tuulella ja antoi lapsilleen hyvän saaliin. Kun metsästystuli paloi, toisetkin metsästäjät saapuivat paikalle ja myös naiset ja lapset tulivat metsään, etsivät sieniä ja marjoja ja seurasivat tiettyjä liaaneja, kunnes löysivät niiden juuret, jotka olivat makeita ja mehukkaita.
Eräänä aamuna kun metsästäjät olivat koolla, Sefu puuttui. Hän oli varmaankin poistunut leiristä, muttei ollut kuitenkaan poikennut metsästystulella. Pyöriteltiin päätä, ja joku oli sitä mieltä, että Sefu oli ehkä sytyttänyt oman tulensa. Ei, kaikki huusivat, edes Sefu ei tekisi sellaista. Kun saavuttiin paikkaan, johon aiottiin ensimmäiseksi virittää verkot, Sefu olikin jo siellä, oli jopa sytyttänyt pienen nuotion ja söi paistettuja metsäbanaaneja. Ekianga ja muutama muukin mies kävivät hieman tiedustelemassa ja antoivat sitten ohjeita, mihin suuntaan verkot pitäisi virittää. Naiset ottivat verkkomyttynsä ja menivät lasten kanssa jo edeltä. Jutustelu ja höpinä hiljenivät; tuskin kuuluvasti he valuivat metsän läpi. Miehetkin levittäytyivät samoin ketjuun ja jokainen tiesi tarkalleen, mihin virittäisi yli 100 isoa askelta pitkän verkkonsa niin, että kaikki muodostaisivat yhdessä suuren puoliympyrän. Kun Ekianga antoi merkin kudulinnun äänellä, naiset ja lapset ryntäsivät huutaen ja metelöiden leveänä linjana metsän läpi. Arobanai pelästytti sondun. Antilooppi loikkasi säikähtäneenä pensaasta. "Se juoksee Kelemoken verkkoon", hän huusi iloisena Kidayalle, joka juoksi hänen vierellään.
Kun he pääsivät metsästäjien luo, Kelemoke oli jo alkanut paloitella antilooppia. Hänen äitinsä pakkasi jo parhaita paloja koriinsa. Heidän ympärillään parveilivat muut naiset: "Minun mieheni lainasi sinulle keihästään!" - "Me lahjoitimme siskoillesi maksaa, kun heillä oli nälkä eikä isänne ollut paikalla!" - "Minun isäni ja sinun isäsi ovat aina metsästäneet yhdessä!" he huusivat. Kelemoke nautti osastaan ja jakoi suurieleisesti lihaa naisille välittämättä heidän vakuutteluistaan. Hän tiesi jo, mitä kenellekin kuului.
Sefu saapui paikalle ja valitti, ettei hänellä ollut ollut onnea. Mutta kukaan ei tarjonnut hänelle osastaan. Hän kääntyi naisten puoleen: "Te ajatte riistan tarkoituksella pois minun verkostani. Miksi ette aja sitä myös minun verkkooni?"
"Hei, sinullahan on oma naisväki, valita heille!"
"Ai ne, nehän ovat vain laiskoja typeryksiä."
Naiset nauroivat hänelle päin naamaa ja kohauttivat olkapäitään.
Kelemoke oli antanut Arobanain äidille erityisen kauniin reisipalan. Arobanai oli jo matkalla takaisin leiriin mukanaan kori, jossa oli lihaa ja pähkinöitä. Hän aikoi tulla takaisin, kun metsästäjät virittäisivät verkkonsa kolmannen kerran. Hän kulki Kidayan kanssa, joka kysyi häneltä Kelemokesta, mutta Arobanai tyytyi vain nauramaan ja vihjailemaan. Matkalla he tapasivat Moken, joka oli nähnyt leopardin jäljen. Leirissä he kertoivat muille tytöille ja naisille leopardin jäljestä. "Miehet tulevat pelästymään nähdessään sen!" he huusivat nauraen. Arobanai kumartui ja matki leopardin hiipimistä. Muut naiset muodostivat jonon, ikään kuin he olisivat metsästäjiä, jotka marssivat peräkanaa metsän läpi. Leopardi hyppäsi heidän kimppuunsa, ja metsästäjät pakenivat kirkuen puiden suojaan.
Kun he olivat nauraneet itsensä puolikuoliaiksi, Arobanai aikoi palata takaisin metsään metsästäjien luo. Miehet tulivat kuitenkin odotettua aikaisemmin metsältä ärtyneinä ja masentuneina. Kukaan ei halunnut kertoa, mitä oli tapahtunut. Vain Kelemoke sanoi jurosti: "Tuo Sefu, hän yksinkertaisesti saa aikaan liikaa melua!" Kenge sanoi: "Tähän asti olemme aina kohdelleet häntä miehenä, mutta eläin hän on ja eläimenä meidän pitäisi häntä kohdellakin." Ja vaikkei Sefu vielä edes ollut siellä, hän huusi Sefun leiriä kohti: "Elukka, elukka!"
Sefu saapui vasta myöhemmin vanhempien metsästäjien ryhmän kanssa. Sanomatta kenellekään sanaakaan hän meni omaan leiriinsä.
Ekianga ja Manyalibo, jotka olivat tulleet viimeksi, kyyköttivät Molimo-tulen äärenssä. "Tuo Sefu on tuottanut meille kaikille häpeää!" Ekianga sanoi eikä suunnannut puhettaan kenellekään erityisesti. Ja Manyalibo sanoi: "Sefu on aiheuttanut Kumamolimolle häpeää. Meidän täytyy keskeyttää Kumamolimo. Molimo-juhla on lopussa. On parasta, että siirrymme uuteen leiriin."
"Kaikkien pitää tulla tänne", Ekianga sanoi, "kaikkien pitää tulla Kumamolimon luo. Tämä on vakava asia, se täytyy ratkaista nyt heti!"
Kaikki kokoontuivat yhteen, istuivat jakkaroille, jotka oli kasattu neljästä yhteenpunotusta oksasta, tai risukasojen päälle, ja Kenge huusi taas Sefun leiriin päin: "Hei, sinä elukka, tule tänne, eläin!" Pojat nauroivat, mutta miehet eivät osoittaneet minkäänlaista huomiota hänelle.
Sefu laahusti paikalle ja teki kaikkensa näyttääkseen viattomalta. Hän katseli ympärilleen, mutta kukaan ei tarjonnut hänelle istumapaikkaa. Hän lähestyi Amabosua, yhtä nuorimmista pojista, ja heilutti hänen jakkaraansa.
"Elukat makaavat maassa!" Amabosu sanoi.
Sefu oli purskahtamaisillaan kyyneliin: "Olen vanha metsästäjä ja hyvä metsästäjä. Ei ole oikein, että kaikki kohtelevat minua kuin eläintä."
Lopulta Masisi sanoi Amabosulle, että tämän tuli nousta ja luovuttaa jakkaransa Sefulle.
Sitten Manyalibo nousi ylös ja aloitti pitkän puheen: "Kaikki haluavat tämän leirin olevan hyvä leiri. Ja kaikki haluavat, että tämä Molimo-juhla on hyvä Molimo-juhla. Mutta Sefu pilaa kaiken. Tämä leiri ei ole enää mikään hyvä leiri eikä juhla ole hyvä juhla. Kun hänen tyttärensä kuoli, hän piti itsestään selvänä, että haemme häntä varten Molimomme. Mutta nyt, kun hänen äitinsä on kuollut, hän ei halua tehdä osuuttaan Kumamolimon hyväksi."
"Hän ei ollut äitini", Sefu sanoi uhmakkaasti.
"Ei sinun äitisi?" Ekianga huusi, "hän oli kaikkien tämän leiriläisten äiti. Toivonpa, että kaadut keihääseen ja kuolet kuin eläin! Ihminen ei varasta lihaa veljiltään, vain elukka tekee sellaista!" Ekianga pui nyrkkiään raivoissaan.
Sefu purskahti kyyneliin. Vasta nyt Arobanai sai tietää, mitä oli tapahtunut. Toisella metsäretkellä Sefu oli virittänyt verkkonsa toisten verkkojen eteen ja pyydystänyt siten riistan, jonka naiset olivat ajaneet liikkeelle. Mutta hän jäi kiinni. Nyt hän puhui puolestaan, että kyseessä oli vain väärinkäsitys, hän oli muka kadottanut silmistään muut metsästäjät eikä ollut enää löytänyt heitä. Vain siitä syystä hän oli virittänyt verkkonsa sinne minne oli.
"Niin, niin", vanha Moke sanoi, "senhän me uskomme. Sinun ei pitäisi pitää niin paljon melua itsestäsi. Äitimme, joka kuoli, ei ole sinun äitisi. Siispä et ole yksi meistä. Voit vetää verkkosi, minne haluat, ja metsästää, missä haluat, ja pystyttää leirisi, minne haluat. Me lähdemme kauas pois ja pystytämme leirimme muualle, jotta emme häiritse sinua."
Silloin Sefun täytyi myöntää häviönsä. Neljän perheen ryhmän kanssa hän ei voinut järjestää metsästystä. Hän pyysi anteeksi ja sanoi kaiken tapahtuneen vain epähuomiossa, mutta että hän antaisi kaiken lihan takaisin.
"No sittenhän kaikki on hyvin!" Kenge sanoi ja nousi heti ylös ja muut nousivat ylös ja seurasivat Sefua hänen leiriinsä. Siellä hän sanoi vaimolleen tylysti, että tämän tuli antaa liha takaisin, ja nuoret ryntäsivät majoihin ja etsivät lihaa, joka oli kätketty majoihin. Jopa padat ja kattilat tyhjennettiin. Sefu yritti itkeä, mutta kaikki nauroivat hänelle päin naamaa. Hän piteli vatsaansa ja vääntelehti: "Kuolen nälkään kuten perheenikin, kaikki sukulaiseni kuolevat, koska veljeni ottavat minulta kaiken ruuan pois. Kuolen, koska kukaan ei osoita minulle kunnioitusta, jonka olen ansainnut."
Hänen annettiin vaikeroida, ja kaikki palasivat takaisin Kumamolimon luo. Juhla oli taas juhla, ja kaikki lauloivat ja tanssivat ja söivät. Kaukaisuudesta kuului Sefun vaikerrus. Naiset huusivat hänelle pilkkasanoja ja matkivat hänen valitustaan. Mutta kun kaikki olivat syöneet, Masisi täytti padan lihalla ja sienillä, jotka hänen vaimonsa oli keittänyt, ja häipyi. Hetken kuluttua vaikerrus vaimeni.
Yöllä, kun Arobanai hiipi ulos majastaan tavatakseen Kelemoken, hän näki Sefun miesten seurassa Molimo-tulella istumassa ja laulamassa: metsän lapsi, kuten muutkin.
Arobanai oli kokenut tämän jo monta kertaa. Riideltiin turhista, valitettiin, uhkailtiin toisia. Mutta metsän lapset tarvitsivat toisiaan. Yksin, ilman muita, kukaan ei selviytynyt. Siksi löytyi aina ratkaisu, pelastus. Jolla oli valitettavaa, astui leirin keskelle ja alkoi ruikuttaa, kiroilla tai selvittää mahtipontisesti olevansa oikeassa. Usein kuitenkin kävi niin, että leirin jäsenistä paikalle kutsutut puolustajat eivät olleetkaan sitä vastaan, joka oli väärässä, vaan sitä, joka piti suurinta meteliä. Hyvä leiri oli rauhallinen leiri. Kovaääninen, riitelevä leiri oli myös nälkäinen leiri. Usein riita ratkesi kovaääniseen yleiseen nauruun. Mutta jos jotakuta oli nöyryytetty, hänen kanssaan myös tehtiin sovinto.
Arobanai muisti, kun Kondabate-tädillä oli ollut riitaa miehensä kanssa. Raivostuneena täti oli alkanut repiä lehtiä majansa katolta. Hänellä oli hyvinkin oikeus tehdä niin, olihan hän itse pystyttänyt majansa. Hänen miehensä oli vain katsonut vierestä sanattomana. Silloin hän otti yhä enemmän ja enemmän lehtiä pois. Nyt miehen olisi pitänyt puuttua asiaan, yrittää rauhoitella häntä: jos nainen repi majansa, oli kyseessä yhteiselon loppu. Kuitenkaan Kondabaten mies ei sanonut mitään, ja niin hän repi edelleen majaansa lehti lehdeltä. Kyyneleet valuivat jo pitkin hänen poskiaan, mutta mies pysyi kovana. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi vain: "Kondabaten tulee ensi yönä melko kylmä." Niinpä Kondabaten täytyi edelleen purkaa majaansa; mitä muutakaan hän saattoi tehdä, sillä ei hän halunnut nolata itseään. Lopulta ei ollut enää yhtään lehtiä jäljellä, ja hän alkoi kyynelehtien riepottaa seinätappeja. Nyt kaikki seurasivat tilannetta kuin lumottuina, sillä kun hän repisi viimeisen tapin irti, pitäisi hänen solmia vaatemyttynsä kasaan ja palata vanhempiensa leiriin. Kondabaten mieskin oli jo itkemäisillään, sillä hän rakasti vaimoaan kovin eikä missään nimessä halunnut eroa. Jos hän kuitenkin olisi nyt antanut periksi, hänen olisi täytynyt sietää päiväkausia ivallisten ystäviensä naureskelua. Jokainen saattoi nähdä, miten hän mietti ratkaisua päänsä puhki. Lopulta hän sanoi rauhallisesti: "Ei sinun tarvitse purkaa tappeja, vain lehdet ovat likaisia."
"Ai?" Kondabate huudahti hämmästyneenä. Sitten hän kuitenkin tajusi ja sanoi helpottuneena: "Niin, nämä lehdet ovat täynnä tuholaisia." Ja yhdessä he menivät joelle pestäkseen lehdet. Sitten he ripustivat ne takaisin majan katolle.
Koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut pessyt lehtiä. Kuitenkin Kamaikan, Arobanain äiti, otti pari lehteä majansa katolta ja mutisi: "Nämä tuholaiset ovat todella kiusallisia!" Hän käveli samalla tavalla joelle pesemään lehtiä, aivan kuin se olisi ollut tapana. Ja vielä muutaman päivän ajan naiset menivät joelle ja pesivät joitakin täiden likaamia lehtiä hymynkare suupielissään.
Päivät soluivat kevyesti eteenpäin kuin Lelo-joki. Metsä lahjoitti lapsilleen pähkinöitä ja juuria, marjoja ja hedelmiä, sieniä ja lihaa. Nuorukaiset kehuskelivat metsästysonnellaan ja keimailivat tyttöjen kanssa, vanhukset niittivät peltoa leirin läheltä, mutta useimmiten he istuivat varjossa ja jutustelivat kauan sitten tapahtuneista. Lapset leikkivät joen rannalla, kiipesivät laumana nuoriin puihin ja keikuttivat, kunnes ne taipuivat veteen asti. Sitten he hyppäsivät pois, ja se joka ei ollut kyllin nopea, sai kunnon ravistukset takaisin kimpoavalta puulta. Miehet tekivät pikkupojille pieniä jousia ja niihin tylsät nuolet, ja sitten pikkutytöt ja pikkupojat leikkivät metsästystä väsyneen ja viisaan sammakon kanssa. Naiset näyttivät tytöille, miten pieni maja rakennettiin, ja sitten pikkutyttö keitti tosissaan poikakaverilleen ruokaa pähkinöistä ja liejusta, ja sitten he menivät majaan ja leikkivät tekevänsä lapsia, niin kuin he olivat nähneet isojenkin ihmisten tekevän. Leikeissään he kokeilivat kaikkea, mitä heidän piti kerran isompana osata, ja kummasti leikistä tulisi totta. Lapset kutsuivat kaikkia aikuisia isäksi tai äidiksi, jokaista vanhusta isoisäksi tai isoäidiksi, ja aina löytyi joku, joka antoi metsästää itseään puhvelina tai joka leopardina hyökkäsi piilosta heidän kimppuunsa ja söi heidät suihinsa kutitusten ja kikatuksen kera.
Kuitenkin tanko, josta roikkui aina täysinäinen ruokakori nuotion äärellä leirin keskellä, muistutti joka päivä siitä, että suuri juhla oli menossa, että metsää itseään oli kutsuttu muistamaan lapsiaan ja iloitsemaan heidän kanssaan.
Eräänä näistä päivistä Kidaya siunattiin verellä. Ylpeänä hän kertoi siitä ystävilleen. Ja vain muutamaa päivää myöhemmin Arobanaikin oli kasvanut naiseksi. Nyt juhlittaisiin Molimon lisäksi Elima-juhlaa. Kondabate-täti rakensi majaansa toisenkin huoneen. Sinne tytöt vetäytyivät ystävineen. Kondabatelta he oppivat siellä uusia lauluja, lauluja, joita vain naiset lauloivat.
Saapui vieraita, vanha pari, joka muuten eli pohjoisen metsästysseurueen kanssa, kuten sanottiin. He majoittuivat ensin Sefun luokse, sillä miehellä oli siellä sukulaisia. Sitten he tulivat pääleiriin. Vanha Moke tervehti heitä kunnioittavasti. Vanha nainen meni suoraan Kondabaten majaan. Myös Kondabate tervehti häntä suurella kunnioituksella. Tytöt tarkastelivat häntä ujoina. Vanhus istuskeli ja lauloi ja harjoitteli tyttöjen kanssa. Kuitenkaan hän ei laulanut naisten lauluja, Elima-lauluja, hän lauloi Molimon lauluja, jotka olivat vain miehiä varten. Tytöt kauhistuivat, kuitenkin Kondabate nyökkäsi vakavan näköisenä ja alkoi laulaa mukana. Arasti tytöt yhtyivät lauluun.
Tänä iltana Kumamolimon äärellä ei roikkunut ainoastaan yksi vaan neljä täynnä ruokaa olevaa koria. Manyalibo haki jokaisesta majasta hehkuvan puunpalan Molimo-tulta varten. Miehet ja pojat olivat levottomia ja hermostuneita alkaessaan laulaa. Silloin tytöt saapuivat Elima-majasta vanhan naisen johdattelemina. Vanhus otti Molimo-tulesta palavia puita ja sytytti toisen tulen nuotion viereen. Sen ympärille kokoontuivat naiset. Tytöt, jotka olivat maalanneet itseään mustalla gardenialla, tanssivat pitkässä rivissä, ja naiset lauloivat yhä äänekkäämmin, aina vain voimakkaammin Molimo-lauluja. Tänä iltana naiset johtivat laulua ja miehet lauloivat mukana. Pohjoisen vanha nainen istui sytyttämänsä nuotion äärellä ja tuijotti silmää räpäyttämättä liekkeihin. Häntä vastapäätä istui Kondabate, kaunis Kondabate. Kuin vanhuksen katseen noitumana hänkin tuijotti herkeämättä liekkeihin. Sitten vanhus alkoi hitaasti tanssia käsillään. Hänen ohuet, kuivat sormensa oikenivat ja taipuivat, hänen luisevat käsivartensa tärisivät ja heiluivat kaikkiin suuntiin, aivan kuin ne eivät kuuluisi hänelle. Mutta sitten hän kohottautui pystyyn ja alkoi tanssia. Hän tanssi miesten nuotion ympärillä, kun miehet lauloivat katsomatta häneen. Laulu muuttui yhä kiihkeämmäksi, aina vain kiihkeämmäksi muuttui hänen tanssinsa. Hän hyppäsi hiillokseen ja tanssi hiilloksessa, sitten hän alkoi repiä tulta hajalle jaloillaan. Villein jaloin hän töni hehkuvia oksia kaikkiin suuntiin ja miesten täytyi varoa ja väistellä niitä. Vanha Moke nousi ylös ja kokosi nuotion taas yhteen, kuitenkin vanha nainen hajotti sen uudelleen. Kolme kertaa hän muistutti miehiä siitä, että naiset olivat ne, jotka olivat suojelleet tulta, että oli kiinni naisista, sammuiko vai paloiko nuotio, loppuiko elämä vai jatkuiko se. Sitten vanha nainen tarttui liaaniköyteen ja punoi sen ruseteille miesten kaulan ympärille. Se, jolla oli rusetti kaulansa ympärillä, hiljeni, ja kun viimeinen mies oli sidottu ketjun jatkoksi, laulu oli vaiennut. Hetken vallitsi hiljaisuus, jossa oli kuultavissa vain metsän ääni. Sitten vanha Moke sanoi: "On totta, meidät on sidottu. Meidät on sidottu emmekä voi tehdä mitään. Meidän täytyy antaa jotain vapautuaksemme jälleen." Ekianga sanoi: "Me annamme antiloopin lihan vapautuaksemme." Manyalibo sanoi: "Annetaan myös sivettikissan talja." Miehet olivat yksimielisiä. Silloin vanha nainen avasi rusetit, ja sitä mukaa kun miehet vapautuivat, he alkoivat taas laulaa, yksi kerrallaan.
Seuraavana aamuna vanhus ja hänen miehensä olivat kadonneet.
Tuli toisia vieraita. Nuoria miehiä ryhmistä, joiden metsästysmaat sijaitsivat useiden päivien matkan päässä. Uutinen Elima-juhlasta oli levinnyt nopeasti. Kaikkialla, missä metsästäjät tapasivat toisia, kerrottiin, juoruttiin, toistettiin uutisia sukulaisista, puhuttiin metsästysonnesta, vaihdettiin tarinoita suurten metsästäjien sankariteoista tarinoihin vielä suuremmista tapahtumista.
Nuorukaiset liittyivät Apa Lelon metsästäjiin. Useimmilla heistä oli tätejä ja setiä tai kaukaisempia sukulaisia tässä joukossa; heidän luonaan saattoi yöpyä, tai he notkuivat toisten nuorten miesten majojen kulmilla. Heidän tavoitteensa oli päästä iltaisin Elima-majaan. Kuitenkin tyttöjen äidit vahtivat majaa ja heittivät piirittäjiä kivillä ja hehkuvilla puunpaloilla.
Joskus tytöt lähtivät ulos, valkealla savella maalattuina ja pitkillä punotuilla ruoskilla aseistautuneina. He syöksyivät leirin läpi ja sitä, joka heitä miellytti, he löivät ruoskillaan. Joskus he löivät myös aikuisia ja vanhoja miehiä, mutta tämä oli kuitenkin vain pilailua, ystävällinen kunnianosoitus heidän miehisyyttään kohtaan. Jos he kuitenkin ruoskivat naimaikäistä nuorukaista, oli kyseessä velvollisuus. Ruoskitun täytyi vierailla Elima-majassa sen tytön luona, joka häntä oli lyönyt.
Tumba, jonka Arobanai oli hiljaisuudessa valikoinut, ei näyttäytynyt Apa Lelossa. Silloin Arobanai ja hänen ystävänsä päättivät tehdä retken. Aikaisin eräänä aamuna he lähtivät matkaan rinnat ja takapuolet koristeltuina valkoisilla kuvioilla ja juoksivat länteen seuraten antilooppien ja norsujen jälkiä, juoksivat pitkin, äänettömin askelin, kunnes myöhään iltapäivällä saavuttivat leirin, jossa Tumban joukko vietti aikaansa. Huutaen he hyökkäsivät uneliaan leirin kimppuun, ajoivat miehet ulos majoistaan. Miehet ja nuorukaiset puolustautuivat, kuten parhaaksi näkivät, syöksyivät majojen takana oleville jätekasoille ja heittivät tyttöjä sillä, mitä käsiinsä saivat. Lopulta Arobanai löysi valittunsa. Hän käytti joustaan heittääkseen tyttöjä kuivilla banaaninkuorilla.
Viidentenä päivänä hän vihdoin tuli Elima-majaan. Hän esitti miehekkään taistelun äideille päästäkseen sisään, mutta kun sisäänpääsy oli onnistunut, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän olisi voinut nyt omistautua Arobanaille tai lähteä pois tai valita toisen tytön. Ja niin poika tekikin. Hän keimaili Kidayan kanssa, ja kun koitti yö, Arobanai saattoi hyvin kuulla, mitä he keskenään touhusivat. Silloin Arobanai päätti myöntyä Aberin pyyntöihin, joka oli jo ensimmäisenä päivänä taistellut tiensä Elima-majaan ja siitä asti oli yrittänyt kaikin tavoin miellyttää Arobanaita. Arobanai tekisi hänen kanssaan sen, mitä Tumba ja Kidaya tekivät keskenään, ja jos hän pitäisi siitä, pyytäisi hän Aberia metsästämään vanhemmilleen antiloopin ja etsimään omasta joukostaan siskon, jonka kanssa joku Arobanain veljistä voisi mennä naimisiin. Ja jos hän ei pitäisi siitä, oli olemassa vielä monta komeaa nuorukaista, suuria metsästäjiä, jotka kehuskelivat sillä, etteivät toisi morsiamensa vanhemmille ainoastaan yhtä antilooppia vaan kaksi, eikä mitään antilooppeja, vaan norsun tai ehkäpä jopa kaksi. Elämä oli ihanaa. Metsä piti huolen pojistaan ja tyttäristään, ei lahjoittanut heille pelkästään lihaa ja hedelmiä ruuaksi ja kirkasta vettä juomaksi, se lahjoitti heille tulen ja se lahjoitti heille rakkauden ilot.
"Ympärillämme on pimeys", kuiskasi Arobanai,
"kuitenkin, kun on pimeys,
pimeys
on hyvä."
Sitten hän asettui makaamaan Aberin viereen tämän patjalle ja alkoi kutittaa häntä. Aberi kikatti ja otti hänestä kiinni.
Olen tässä. Tanssin. Tanssimme pitkässä rivissä, jumalan kunniaksi koristettuina. Pian olemme Huitzilopochtlin luona, pian seuraamme aurinkoa taivaalla. Olimme sotureita, nyt olemme vankeja. Tanssimme pitkässä rivissä ja edessä seisovat uhripapit. Tanssimme pitkässä rivissä, ja yksi toisensa jälkeen putoaa pois, uhrina jumalille. Pian he pistävät myös minun rintaani mustasta kivestä tehdyn veitsen, vereni virtaa uhrikivelle ja he leikkaavat sydämeni irti. Vereni on jumalien ravintoa. Vereni on ravintoa Huitzilopochtlille, auringolle.
Tanssin. He antoivat minulle juotavaksi pulqia, nyt olen kevyt ja tanssin. Ensin olin surullinen, etten minä ollut se, joka teki vihollisesta vangin. Mutta nyt olen kevyt: minun kauttani pelastetaan maa, minun uhrini tekee sovinnon jumalien kanssa niin, etteivät he tuhoa maata. Minä nousen Huitzilopochtlin luo, seuraan häntä taivaalla. Ja sitten minusta tulee kolibri, kuten kaikista urheista sotureista, jotka kaatuivat taistelussa, jotka uhrattiin taistelussa, ja lennän kukasta kukkaan ja olen aina iloinen, niin kauan kuin maa on olemassa.
Niin on aina ollut ja niin täytyykin olla.
Tanssin ja tulen yhä lähemmäksi uhrikiveä. Tanssin, ja samalla kun tanssin, muistelen:
Synnyin oselottikuun ensimmäisenä päivänä ja niin kohtalo määräsi minulle kuoleman sotavankina. Kun tulin maailmaan, kätilö sanoi minulle: "Rakastettu poika, tiedä, ettei syntymäkotisi ole kotisi, sillä olet soturi, olet quecholli-lintu, ja talo, jossa tulit maailmaan, on pelkkä pesä. Sinut on määrätty virkistämään aurinkoa vihollistesi verellä ja ravitsemaan maata heidän ruumiillaan." Näin tervehditään kaikkia poikalapsia. Jos olisin ollut tyttö, hän olisi sanonut näin: "Sinun pitää olla kotona niin kuin sydän ruumiissa. Et saa lähteä kotoa, sinun pitää olla kuin tuhka uunissa." Syntyessäni pidettiin paljon puheita, sukulaisia ja ystäviä tuli ja ennustajalta kysyttiin kohtaloani. Hän määräsi kastepäiväni, ja sinä päivänä päälleni pirskotettiin vettä useita kertoja, ja kätilö sanoi seuraavat sanat: "Ota kiinni, sillä vedestä sinä elät tässä maassa, vedestä kasvat ja kukoistat; vesi lahjoittaa meille, mitä elämiseen tarvitsemme." Sitten he valitsivat minulle nimen Citlalcoatl; se tarkoittaa Tähtikäärme.
Kahdeksan vuotta elin isäni talossa. Heti kun osasin juosta ja puhua, minun täytyi jo noutaa vettä ja puita ja mennä isäni kanssa torille. Myöhemmin opin kalastamaan ja purjehtimaan, mutta sisareni oppivat kehräämään ja kutomaan, lakaisemaan taloa ja jauhamaan maissia kivikulhossa.
Kun olin kahdeksanvuotias, isäni vei minut Calmecaciin, temppelikouluun eikä tavalliseen sotureiden kouluun. "Kuule, poikani", hän sanoi minulle, "et tule saamaan kunnioitusta tai huomionosoituksia. Sinua laiminlyödään, halveksutaan ja nöyryytetään. Joka päivä joudut leikkaamaan agaven piikkejä katumuksen osoituksena. Satutat itsesi piikkeihin ja veresi vuotaa uhrina, ja öisin sinut herätetään kylpemään kylmässä vedessä. Karaise ruumistasi kylmässä, ja kun paastonaika tulee, älä riko sitä äläkä kiinnitä huomiota mihinkään ylimääräiseen paastotessasi ja katumusharjoituksia tehdessäsi."
Temppelikoulussa opin olemaan mies. Meiltä vaadittiin uhria ja itsensä kieltämistä. Yöllä jouduimme uhraamaan suitsuketta ja vertamme jumalille vuoristossa. Päivällä jouduimme tekemään kovasti töitä temppelin pelloilla. Pienimmästäkin rikkomuksesta seurasi ankara rangaistus. Joskus itkin ja ajattelin, miten vaikeaa oli olla soturi ja mies. Kuitenkin ajan kuluessa vahvistuin. Ja halveksin poikia, jotka kävivät tavallista sotureiden koulua. Heidän täytyi hakata puita, puhdistaa vesihautoja ja kanavia ja kyntää maata yhteisillä pelloilla. Mutta auringon laskiessa he kaikki menivät Cuicacalcoon, Laulujen taloon, ja tanssivat ja lauloivat keskiyöhön asti ja nukkuivat sellaisten tyttöjen luona, joiden kanssa eivät olleet naimisissa. He seurustelivat vain sellaisten sotureiden kanssa, joiden tekoja he ihailivat ja halusivat jäljitellä. Korkeammista asioista, tieteestä, taiteista ja jumalien palvonnasta heillä ei ollut aavistustakaan.
Meidät Calmecacin oppilaat oli tarkoitettu ylempiin tehtäviin, me saatoimme ryhtyä papeiksi tai virkamiehiksi. Itsehillintää ja kovuutta opin temppelikoulussa. Mutta opin myös puhumaan ja tervehtimään arvokkaasti, tapoja, jotka olivat käytössä keisarin hovissa, opin oikean käytöksen virkamiesten ja tuomareiden kanssa seurusteltaessa. Opin myös tähtitiedettä ja unien tulkintaa, vuosien laskemisen ja kalenterista ennustamisen. Opin piirtämään merkkejä ja kuvia, jotka tarkoittivat lukuja ja nimiä, ja tulkitsemaan esi-isiemme tekstejä. Ja opin kansamme pyhät laulut, laulut, joilla kunnioitetaan jumalia, ja laulut, jotka kertovat atsteekkien historian. Sillä suuri ja mahtava kansa me olemme, ja meitä pelkäävät kaikki maailman kansat.
Kerran lähdimme pois Aztlanista, ensimmäisestä kotimaastamme, jonka mukaan meidät tunnetaan atsteekkeina. Tarut kertovat, että vesi ympäröi Aztlania ja elimme siellä kalastajina. Alkuun olimme köyhiä, pukeuduimme taljoihin eikä meillä ollut kuin nuolia ja jousia ja linkoja keihäitämme varten. Emme olleet niitä metsäihmisiä kummempia, jotka elelivät valtakunnastamme pohjoiseen.
Neljä pappia oli päälliköitämme, jotka kantoivat kaislaista pyhäinjäännöslipasta. Sen sisällä oli jumalamme, Huitzilopochtli, joka puhui heille ja sanoi heille, mitä meidän piti tehdä. Sen jälkeen kun olimme lähteneet Aztlanista, jumalamme käski meitä kutsumaan itseämme siitä alkaen "kuun ihmisiksi", meksikolaisiksi.
Kun löysimme suotuisan paikan, saatoimme jäädä sinne muutamaksi vuodeksi. Kylvimme maissia, mutta emme aina pysyneet aloillamme tarpeeksi pitkään korjataksemme sadon. Useimmiten saimme ravintomme metsältä, saksanhirvistä ja peuroista, kaniineista, linnuista ja käärmeistä ja kaikesta, mitä maassa kasvoi.
Mutta jumalamme lupasi meille: "Me pysähdymme aloillemme ja rakennamme taloja ja tulemme valloittamaan kaikki maailman kansat, ja todellakin, sanon teille, teen teistä herroja ja kuninkaita, ylhäisempiä kuin mikään tässä maailmassa; ja tulette hallitsemaan ja teillä tulee olemaan lukuisia alamaisia, jotka maksavat teille veroa ja tuovat teille lukemattomia ja erittäin arvokkaita kiviä, sen lisäksi kultaa, quetzal-linnun sulkia, smaragdeja, koralleja, ametisteja, ja saatte koristautua niillä. Teidän on saamanne myös monenlaisia sulkia ja kaakaota ja monen väristä puuvillaa. Tämän kaiken tulette kokemaan!"
Jotkut sanovat, ettei Huitzilopochtli ole ollut jumalamme aikojen alusta asti. Heimomme muodostui seitsemästä suvusta, ja jokainen suku päätti omista asioistaan keskenään ja valitsi oman päällikkönsä. Ja niin sanotaan, että jokaisella seitsemästä suvusta olisi ollut oma jumalansa. Kuitenkin Huitzilopochtli oli suurin heidän joukossaan, auringon ja sodan jumala.
Kuljimme monien maiden läpi. Jotkut olivat autioita eikä niissä ollut asutusta, toiset olivat asutettuja, ja meidän täytyi taistella asukkaiden kanssa. Monissa paikoissa pysyimme pitempään ja rakensimme temppelin jumalallemme. Mutta aina jokin veti meitä eteenpäin. Usein meidän täytyi jättää vanhuksiamme, kun jatkoimme matkaa. Joskus heimostamme myös erkani ryhmiä, jotka lähtivät toiseen suuntaan. Vastaavasti myös meidän joukkoomme ilmestyi uusia jäseniä, metsästäjiä, jotka eivät vielä koskaan olleet eläneet kylissä.
Lopulta saavuimme kauniiseen vuorten välissä olevaan maahan, joka tänään kantaa meidän nimeämme, Meksikon nimeä. Se sijaitsee korkealla molempien merien yläpuolella, vuorten ympäröimänä ja niiden suojeluksessa. Täällä vallitsee ikuinen kevät, vain harvoin täällä on pakkasta, ja jos kesällä onkin kuuma, yöt ovat kuitenkin viileitä. Vuorilla pulputtavat lähteet pitävät huolen siitä, että maa saa vettä, ja laakson pohjalla on viisi viileää järveä, joita ympäröivät kylät ja kaupungit.
Täällä oli kerran mahtava valtakunta, Tulan maa, Quetzalcoatlin jumalan kaupunki. Kuitenkin Quetzalcoatl, taiteiden ja kalenterin jumala, jätti kaupunkinsa ja valtakunta hajosi. Laguuneilla sijaitsevat kylät ja kaupungit olivat pieniä eikä niillä ollut yhteistä hallitsijaa. Kaikki kansat elelivät yksikseen omissa kaupungeissaan, omine tapoineen ja omine jumalineen.
Me löysimme kodin paikasta, jota kutsuttiin Heinäsirkkojen mäeksi, Chapultepeciksi. Siellä valitsimme ensimmäisen kerran yhden johtajan koko heimolle, sillä jouduimme liian usein käymään sotia naapureidemme kanssa ja tarvitsimme sodissa kokemusta saaneen johtajan. Naapurimme olivat huolissaan, kun asetuimme aloillemme ja lisäännyimme, ja he hyökkäsivät kimppuumme. Puolustimme itseämme hyvin, mutta kun he kuitenkin kävivät ylivoimaisen vahvoiksi, he ajoivat meidät pois. Johtajamme otettiin vangiksi ja uhrattiin ja meidän täytyi alistua naapureidemme tahtoon.
Culhuacan valtijaat osoittivat meille paikan, kaksi tuntia kaupungistaan, missä vilisi käärmeitä. Siellä meidän tuli elää, sillä he pelkäsivät meitä eivätkä halunneet meitä läheisyyteensä. Me kuitenkin otimme käärmeet kiinni ja paistoimme ne, sillä olimme pitkällä vaelluksellamme tottuneet selviytymään vaikeuksista, ja siksi meitä kutsuttiin käärmeensyöjiksi. Silti he kunnioittivat meitä, koska olimme selvinneet hengissä paikassa, jossa kukaan muu ei ollut voinut elää. Niinpä pystyimme pian käymään kauppaa heidän kanssaan, he menivät naimisiin meidän tyttäriemme kanssa ja me heidän ja meistä tuli sukulaisia keskenämme. Kun he kävivät sotaa naapureitaan vastaan, he kutsuivat meidät apuun ja me teimme aseita ja pelastimme heidät. Kuitenkin nähdessään, miten hyviä sotureita me olimme, he alkoivat pelätä meitä eivätkä kiittäneet meitä. Silloin aloimme sodan heidän kanssaan.
Meidän täytyi paeta ja tulimme Acatzintlaniin. Siellä teimme itsellemme lauttoja kilvistämme ja keihäistämme ja ajoimme veden yli pienelle saarelle järven keskellä.
Siellä Huitzilopochtli ilmestyi yhdelle papeistaan ja sanoi hänelle, että meidän piti etsiä viikunakaktus, jolla istui kotka. Tämän paikan nimeksi piti antaa "Kaktuksenhedelmän paikka", Tenochtitlan, ja sinne meidän piti perustaa kaupunki. Etsimme ja löysimme kotkan istumassa kaktuksen päällä, ja se söi punaista kaktuksen hedelmää, kuten aurinko syö sotureiden sydämet. Iskimme ruohonkappaleita irti maasta ja kasasimme ne kukkulaksi, jonka huipulle pystytimme kaislasta temppelin Huitzilopochtilille.
"Täällä", Huitzilopochtli sanoi meille, "täällä teemme itsestämme herran kaikkien kansojen yläpuolelle, heidän omaisuutensa yläpuolelle, heidän poikiensa ja tytärtensä yläpuolelle. Täällä he tulevat palvelemaan meitä ja maksamaan veroa, tähän kohtaan pystytetään kuuluisa kaupunki, joka on määrätty kuningattareksi ja valtijattareksi kaikkien muiden yläpuolelle, täällä eräänä päivänä otamme vastaan kaikki kuninkaat ja ruhtinaat, joiden täytyy tulla kumartamaan mahtavinta kaupunkia."
Niin olimme taas paikassa, jota ympäröi vesi kuten vanhaa kotimaatamme Aztlania.
Kuten olimme vanhastaan tottuneet, jaoimme kaupungin pyhän luvun mukaan neljään. Kaupungissa oli neljä korttelia, ja jokainen kortteli oli jaettu alueisiin, joita kutsuimme calpulleiksi. Jokainen calpulli kuului jollekin heimolle ja alueella oli oma temppeli heimon jumalaa varten. Maa kuului koko heimolle ja yksittäisille perheille sitä vain lainattiin.
Lintuja ja kaloja oli yllin kyllin. Koska maata kuitenkin oli rajoitetusti, laitoimme puutarhat veteen. Punoimme seiniä kaislasta ja laitoimme seinien väliin kerroksittain vesikasveja ja savea, kunnes ne kohosivat vedestä. Sitten pystyimme kasvattamaan papuja ja maissia niiden päällä.
Muutaman vuoden kuluttua tuli riitaa, ja yksi osa heimoa muutti pois ja perusti Tlatelolcon läheiselle saarelle.
Niin asuimme kaislan ja ruokojen keskellä saarellamme eikä meillä ollut puuta eikä kiviä. Aztlanista muutostamme oli kulunut 200 vuotta.
Emme alistuneet kenenkään valtaan, sillä kaupunkimme oli kolmen alueen rajalla, Tepanekenin, Acolhuan ja Culhuacanin ihmisten rajalla, jotka kaikki asuivat järven ympärillä. Kävimme heidän markkinoillaan ja kävimme kauppaa heidän kanssaan. Veimme heille kaloja, sammakoita ja muita veden eläviä, ja he antoivat meille puuta ja kiveä talojamme ja temppeleitämme varten.
Kun johtajamme ja ylipappimme Tenoch kuoli, pyysimme Culhuacanin hallitsijaa antamaan meille päällikön, sillä meksikolaiset olivat halveksittuja ja merkityksettömiä ja ajattelimme parantavan suhtautumista meihin, jos meillä olisi suuren ruhtinaan poika päällikkönä. Pyysimme häntä antamaan Acamapichtlin meille päälliköksi, meksikolaisen ja Culhua-prinsessan pojan. Hän oli myös Acolhualle sukua. Mutta Tlatelolco valitsi itselleen päälliköksi tepanekejen päällikön pojan, niin että meillä oli sukulaisuussuhteita kaikissa valtioissa järven ympärillä. Acamapichtli hallitsi rauhanomaisesti, hän rakennutti taloja, vesipuutarhoja ja kanavia.
Kaikista järven ympärillä asuvista kansoista mahtavin olivat tepaneket. He kävivät sotaa muita kaupunkeja vastaan, ja kun he voittivat, he keräsivät veroja hävinneiltä. Kun tepaneket tulivat aina vain mahtavammiksi, meidänkin täytyi maksaa heille veroja ja käydä sotaa heidän kanssaan, kun he sitä vaativat.
Kun hallitsijamme Acamapichtli kuoli, meidän johtajamme valitsivat hänen poikansa, Huitzilihuitlin, Kolibrinsulan, hänen seuraajakseen, ja hän meni naimisiin tepaneke-hallitsijan pojantyttären kanssa. Niin meidän asemamme parani ja tepanekejen täytyi pitää meitä arvossa. Huitzilihuitl kävi sotaa eteläisten maiden kanssa, joissa oli ylitarjontaa puuvillasta. Niin meksikolaiset saivat ensimmäiset puuvillavaatteet, sillä tähän asti he olivat käyttäneet vain agaven kuiduista tehtyjä karkeita kankaita. Sitten Huitzilihuitl valloitti Cuauhtinchan, Chalcon, Otumban, Tulancingon ja vielä muitakin kaupunkeja. Hän aloitti sodan Texcocoa vastaan.
Hänen poikansa oli Chimalpopoca, joka valittiin hallitsijaksi hänen jälkeensä. Chimalpopoca lopetti sodan Texcocoa vastaan ja valloitti kaupungin. Tepanekejen hallitsija antoi kaupungin meksikolaisille ja heidän täytyi maksaa meille veroja. Yhä edelleen me kuitenkin jouduimme maksamaan veroa tepanekeille.
Kun tepanekejen hallitsija kuoli, emme enää halunneet olla alempiarvoisia kuin he. Kaupunkimme oli kasvanut, emmekä eläneet enää majoissa, vaan rakensimme kivitaloja itsellemme. Emme enää halunneet palvella tepanekeja. Varmaankin tavalliset ihmiset, maanviljelijät, pelkäsivät sotaa. Sillä he olivat saaneet tuntea tepanekejen mahdin. Silloin ylimykset sanoivat - näitä olivat hallitsijan sukulaiset, papit ja sotapäälliköt: "Jos meillä ei ole menestystä tässä sodassa, antaudumme teidän käsiinne. Silloin voitte kostaa meille ja antaa meidän menehtyä likaisissa häkeissä." Tähän kansa vastasi: "Ja me lupaamme palvella teitä ja tehdä töitä teidän hyväksenne, rakentaa teille taloja ja tunnustaa teidät todellisiksi johtajiksemme, jos voitatte tämän sodan."
Niin liittouduimme texcocolaisten kanssa, joiden kanssa olimme aiemmin käyneet sotaa, ja taistelimme tepanekeja vastaan. Sataneljätoista päivää piiritimme heidän kaupunkiaan. Sitten valloitimme sen. Heidän hallitsijansa Maxtla uhrattiin ja hänen sydämensä leikattiin irti rinnasta. Sitten hänet haudattiin, kuten hallitsija kuuluukin.
Nyt meksikolaiset olivat vallanneet paljon maata. Nämä maat jaettiin nyt. Ja ylimysten ja kansan välisen sopimuksen mukaisesti hallitsija ja ylimykset saivat isoimman osan maasta, ja heimoyhdistykset saivat ihan vähän, vain sen verran, että he pystyivät pitämään temppelinsä. Jotkut tosin sanovat, ettei sopimusta ylimysten ja kansan välillä olisi koskaan ollutkaan, vaan että ylimykset olisivat keksineet sen. Kansa sanoi, ettei se ollut oikeudenmukaista, ja aikaisemmin kaikki maat olivat kuuluneet koko heimolle ja kaikilla oli ollut samat oikeudet. Mutta pystyivätkö he puolustamaan kantaansa? Soturit olivat voittaneet sodan ja tehneet valtakunnasta suuremman. Ja kenellä valtakunnassa tuli olla valtaa? Maanviljelijöillä, jotka saivat vähän maissia irti maasta, vai sotureilla, jotka olivat tehneet maasta suuremman ja toisista kansoista verovelvollisia ja jotka huolehtivat siitä, että oli aina vankeja, joita uhrattiin juhlissa, jotta jumalat eivät vihastuisi meille eivätkä tuhoaisi maailmaa?
Kun vielä vaelsimme ja olimme köyhiä ja halveksittuja, silloin me kaikki olimme olleet samanarvoisia, se pitää paikkansa. Jokainen oli samanaikaisesti soturi ja maanviljelijä. Mutta miten voidaan käydä sotia ja vallata kaupunkeja, jos kaikki puhuvat yhtä aikaa ja jokainen haluaa olla neuvonantaja? Ja pitäisikö pappien, tuomareiden ja virkamiesten muka kuokkia maata? Miten he samaan aikaan voisivat harjoittaa virkaansa?
Ei, tämä oli oikeudenmukainen järjestys: jokainen nuorukainen ottaa osaa sotapalveluun. Kun poika on kymmenvuotias, häneltä leikataan hiukset ja vain niskaan jää palmikko. Se, joka saa ensimmäistä kertaa vangin, vaikka tovereidensa avustuksellakin, se saa leikata palmikkonsa. Pojasta tulee iyac. Mutta vasta kun poika yksin saa vangiksi neljä vihamielistä soturia, hänestä tulee tequia. Ja eivätkö kaikki virat ja kunniatehtävät olekin tequialle avoimia? Tequia saa osan veroista, joita hallitsija kerää, hän saa pitää hihassaan sulkia ja nahkaista koristetta, hänestä voi tulla jaguaari- tai kotkaritari. Keisari voi valita tequian korkeisiin virkoihin. Mutta se joka ei yhden tai kahden sotaretken jälkeen onnistu tulemaan tequiaksi, sen täytyy mennä töihin viljelysmaille. Hänen täytyy maksaa veroja ja hänet pistetään julkisiin töihin, hänen täytyy lakaista katuja tai korjata patoja ja työskennellä korkeiden virkamiesten viljelyksillä. Hän ei saa verhoutua puuvillapukuihin tai koruihin. Eikö se ole oikeudenmukaista?
Mutta sille, joka kunnostautuu soturina tai virkamiehenä, lahjoitetaan vaatteita, koruja ja maata. Toisten täytyy tehdä hänelle töitä ja täyttää hänen aittansa maissilla.
Meistä on tullut suuri ja rikas kansa. Torilla on maissia, vihanneksia, siipikarjaa, naiset laittavat nuotioilla monenlaisia ruokia, joita voi ostaa, kauppiaat tarjoavat kankaita, kenkiä, juomia, turkiksia, astioita, köysiä, piippuja ja kaikenlaisia työkaluja. Kalastajat tuovat kalaa, etanoita ja rapuja järveltä kaupunkiin. Kauppiaamme tuovat kaukaisimmilta alueilta vihreää jadekiveä ja smaragdeja, kilpikonnankilpiä ja jaguaarintaljoja, meripihkaa ja papukaijansulkia. Kaupungit, jotka olemme vallanneet, maksavat meille joka vuosi veroina 52000 tonnia elintarvikkeita, loputtomia ovat ne kantajien kolonnat. Verovelvollisten täytyy toimittaa 123000 puuvillavaatetta, 33000 nippua sulkia. Yoaltepecin maakunta lähettää meille vuosittain 40 sormenpaksuista kultarengasta, Tlachquiaucon täytyy toimittaa 20 kurpitsapulloa kultapölyä. Xilotepecistä tulee joka vuosi 16000 naistenvaatetta, 16000 miestenpukua, kaksi soturin asua kilpineen ja pääkoristeineen ja neljä elävää kotkaa. Tochpanista tulee pippuria, Tochtepecistä kumia ja kaakaota. Maakunnat välittävät meille maissia, viljaa, kaakaota, hunajaa, suolaa, pippuria, tupakkaa, huonekaluja ja astioita. Niiden täytyy noutaa kultaa etelärannikolta, turkoosia ja jadekiveä itärannikolta. Huaxtepec toimittaa paperia, Cihuautlan simpukoita.
Emmekö ole yhdistäneet monia kaupunkeja yhdeksi suureksi valtakunnaksi? Eivätkö ne jalokivenleikkaajat, jotka tekevät timanteista koruja, olekin kotoisin Xochimilcosta? Ja ne sulkienpunojat, jotka valmistavat ihania pääkoristeita, hehän tulevat Amantlanista? Emmekö me olekin voittaneet heidät ja antaneet heidän kotiensa kadota liekkeihin? Kultasepät sen sijaan ovat kotoisin kaukaisesta etelästä.
Keisarimme Moctezuma on palatsissaan 3000 hovipalvelijan ympäröimänä, puhumattakaan kaikista hänen kotkistaan, käärmeistään ja jaguaareistaan, jotka joka päivä syövät 500 kalkkunaa. Uey tecuihuitlin kuukauden aikana, kun köyhät ovat syöneet varastonsa loppuun, keisari avaa aittansa ja antaa jakaa ruokaa ja juomaa kansan keskuuteen. 700 000 ihmistä asuu Mexico-Tenochtitlanin kaupungissa, olemme lujittaneet saaria, rakentaneet patoja veteen, pystyttäneet siltoja kanavien yli, perustaneet temppeleitä ja palatseja, rakentaneet akveduktin, joka tuo Chapultepecista juomavettä pääkaupunkiin. Kun keisari rakennuttaa palatsin, kaupungit toimittavat hänelle kiviä ja kalkkia. Keisarin täytyy ravita tuhansia työläisiä, jotka pystyttävät jumalille temppelin. Myös puutarhoja ja kylpylöitä keisarimme ovat antaneet rakentaa ja koota eläimiä ja kasveja koko valtakunnasta. Kun keisari pitää juhlat, hän kutsuu viholliskaupunkien hallitsijat ja lahjoittaa heille koruja ja hienoja vaatteita. Kukapa olisi niin rikas, niin mahtava kuin me, meksikolaiset? Kun keisarimme Ahuitzotl kukisti huaxtekejen kapinan, juhlinta kesti viikkokausia. Yksinpä vankien uhraaminen kesti neljä päivää!
Yksikään kansa ei ole suurempi, yksikään kansa ei ole vahvempi kuin meidän!
Mutta:
Kuten sanotaan, täällä emme asu,
vieläkin olemme tulleet oleskellaksemme täällä.
Oi, minä joudun jättämään kauniit kukat,
minun täytyy lähteä etsimään tuonpuoleista.
Oi, hetkiseksi sydämeni väsyi:
ne kauniit laulut
ovat meillä vain lainassa.
Jumalat tarvitsevat uhreja. Meidän täytyy ravita jumalia uhreilla, jotta he eivät tuhoaisi maailmaa. Tanssin. Rummut lyövät, huilut valittavat, minä tanssin. Yhä nopeammin tanssin, yhä villimmin. Pian olen Huitzilopochtlin luona. Ei, minä itse olen Huitzilopochtli, enkö kannakin harteillani hänen vaatettaan, enkö ole pukeutunut kuin hän? Täällä pappi seisoo kädessään mustasta kivestä tehty veitsi. Nyt on minun vuoroni.
Siellä missä on paljon ihmisiä samaan aikaan, tapahtuu silloin tällöin aisoita, joita kukaan ei ole ennakoinut eikä suunnitellut. Niin, voi tapahtua jopa sellaisia asioita, joita kukaan ei halua. Ja kuitenkin ihmiset itse ovat niitä, jotka näitä asioita tekevät. Eikö kuulostakin uskomattomalta?
Ajattelepa esimerkiksi liikenneruuhkaa moottoriteillämme. Haluaako joku ruuhkaa? Haluaako joku muka mielellään seistä ja hikoilla kuumalla ja pölyisellä moottoritiellä? Ei, tietenkään ei. Jokainen haluaa vain päästä mahdollisimman nopeasti jonnekin. Ja juuri siitä syystä kaikki seisovat ruuhkassa. Ja aivan säännöllisesti sekä yhä uudestaan.
Sattuivatpa kerran herra Balabanin ystävät istumaan iltaa yhdessä, jolloin yksi heistä sanoi: "Mehän olemme kaikki vain köyhiä surkimuksia. Meidän pitäisi perustaa yhdistys auttaaksemme toinen toistamme."
"Älkää tulko puhumaan minulle yhdistyksistä", toinen heistä sanoi. "Kun jokainen pitää huolen siitä, että hänellä itsellään menee hyvin, silloin kaikilla menee hyvin."
Hetkisen ystävykset kinastelivat siitä, pitikö paikkansa, mitä jälkimmäinen sanoi. Sitten he kysyivät herra Balabanin mielipidettä.
"Luulenpa, että se joskus on totta. Jos kaksi yhtä vahvaa miestä menee pähkinälehtoon keräämään pähkinöitä, silloin on ehkä parempi, että molemmat keräävät vain itselleen. Sillä jos kumpikin keräisi vain toiselle, silloin he ehkä ajattelisivat: 'Hmh, miksi näkisin vaivaa ja kiusaisin itseäni. Vaikka rasittaisin itseäni kuinka, saan kuitenkin vain ne pähkinät, jotka kaverini on kerännyt.' Ja niin kumpikin näkisi vähemmän vaivaa kuin siinä tapauksessa, että molemmat keräisivät itseään varten ja kumpikin saisi vähemmän pähkinöitä. Kuitenkin ihmisten kohtalot ovat usein niin kietoutuneita toisiinsa, että omaa etuaan tavoitellessaan aiheuttaakin samalla isomman vahingon toisille."
"Kuinka se sitten on mahdollista?" ystävät kysyivät.
Silloin herra Balaban antoi heidän ratkaistavakseen seuraavan arvoituksen:
"Samarkandissa otettiin kerran kiinni kaksi varasta, jotka olivat varastaneet hanhen. Timur Lenk antoi teljetä heidät kahteen erilliseen selliin niin, etteivät he mitenkään voineet keskustella keskenään. Sitten hän meni toisen vangin luo ja sanoi: 'Kuule, te kaksi varastitte hanhen. Siitä hyvästä saatte rangaistukseksi 20 kepiniskua. Se ei ole miellyttävä kokemus, mutta siitä selviää hengissä. Nyt kuitenkin on niin, että tiedän varmasti teidän varastaneen, ei pelkästään tuon hanhen, vaan myös kaksi kultaista pikaria minun palatsistani. Siitä rikoksesta voisin antaa hirttää teidät. Mutta hirttämisestä olisi minulle se haitta, etten näkisi kultaisia pikareitani enää koskaan. Voisin kiduttaa teitä saadakseni teiltä tunnustuksen, mutta olen suunnitellut jotain muuta. Kuuntele tarkkaan: Jos tunnustat varastaneesi pikarit ja kerrot, minne kätkitte ne, annan hirttää vain kaverisi ja päästän sinut vapaaksi. Kaverillesi tarjoan tämän saman mahdollisuuden. Jos hän tunnustaa, mutta sinä et, siinä tapauksessa päästän hänet vapaaksi ja sinut hirtetään. Tietysti voi käydä niinkin, että te molemmat tunnustatte. Silloin en tietenkään voi päästä kumpaakaan teistä vapaaksi, mutta siinä tapauksessa antaisin armon käydä oikeudesta ja antaisin vain katkaista teiltä molemmilta oikean käden."
'Entäpä jos kumpikaan meistä ei tunnusta?" vanki - joka muuten todellakin oli kaverinsa kanssa varastanut myös pikarit - kysyi.
'No', Timur sanoi, 'silloin rangaistuksenne olisi 20 kepiniskua ja teitä syytettäisiin vain hanhen varastamisesta.'
"Mitä vankien teidän mielestänne pitäisi tehdä?" herra Balaban kysyi ystäviltään.
"Hehän eivät voi keskustella keskenään?"
"Eivät", herra Balaban sanoi, "Timur huolehti siitä, etteivät he millään keinolla pääse keskustelemaan toistensa kanssa."
"Vangin pitäisi pitää suunsa kiinni ja luottaa siihen, ettei hänen kaverinsakaan sano mitään", yksi ystävistä sanoi.
"Miten hän voi luottaa siihen", toinen sanoi. "On aivan varmaa, että hänen kaverinsa tunnustaa."
"Miten niin?"
"Koska kaverille itselleen on joka tapauksessa parempi tunnustaa. Olehan tarkkana, nimitetäänpä näitä kahta Ahmediksi ja Bylentiksi, siis: jos Ahdmed tunnustaa, Bylentille on parempi, että hänkin tunnustaa, sillä muussa tapauksessa hänet hirtetään. Jos Ahmed ei tunnusta, siinäkin tapauksessa Bylentille on parempi, että hän tunnustaa, sillä silloinhan hän pääsee vapaaksi. Siis Ahmed tietää Bylentin tunnustavan. Siispa myös Ahmed tunnustaa, koska muuten hänet hirtetään. Jos kävisi kuitenkin niin, ettei Bylent tunnustaisi, olisi tilanne vieläkin parempi Ahmedin kannalta, sillä hänet vapautettaisiin."
"Kyllä, mutta lopputuloksena olisi, että molemmilta katkaistaisiin käsi. Ja muutenhan he selviäisivät 20 kepiniskulla."
Näin he väittelivät tuntikausia, mutta eivät päässeet mihinkään muuhun lopputulokseen.
"Ja juuri tätä tarkoitin", herra Balaban sanoi. "Tavoitellessaan omaa etuaan he aiheuttavat kummallekin isomman vahingon."
"No, mitä heidän sitten sinun mielestäsi pitäisi tehdä?"
"Heidän pitäisi kommunikoida keskenään ja luvata toisilleen, että kumpikin vaikenee", herra Balaban sanoi.
"Mutta sinähän sanoit, etteivät he voi puhua keskenään!"
"Heidän pitäisikin lahjoa joku vartijoista, jotta hän kuljettaisi kirjeitä tai viestejä edestakaisin. Minun puolestani heidän pitäisi sitoa vaikka hiirelle lappunen häntään tai lähettää koulutettu papukaija lentämään sellien välillä. Heidän pitäisi yrittää kaikkensa voidakseen neuvotella keskenään, sillä jos ihmiset eivät pysty neuvottelemaan, silloin tilanne pysyy aina sellaisena, että kaikki tavoittelevat omaa etuaan ja samalla aiheuttavat isompaa vahinkoa kaikille.
Siispä, ystävät, minun täytyy kertoa teille jotakin, ja toivon, että uskotte minua. Ja jos ette usko, sitä pahempi tilanne on teidän kannaltanne. Siis kuunnelkaahan: kauan, kauan sitten, pienellä mantereella täällä meidän maapallollamme eleli (tuo manner on tällä hetkellä täysin veden alla, siis ette löydä sitä miltään kartalta, ja tuohon aikaan, jolloin manner vielä oli olemassa, ei karttoja ollut vielä keksitty, siksi ette löydä sitä myöskään vanhoilta kartoilta) niin, tuolla pienellä mantereella (joka olisi se seitsemäs manner, jos tuolloin joku olisi jo laskenut mantereita. Niin ei kuitenkaan kukaan tehnyt, koska yhtäkään mannerta ei ollut silloin vielä löydetty, niin että kaikki ihmiset kaikilla mantereilla ajattelivat oman mantereensa olevan ainoa manner, ja miksipä kukaan olisikaan laskenut mitään, mistä ajatteli, että sitä on vain yksi) - joka tapauksessa tarina, jota olin kertomassa, alkaa näin: Tuolla pienellä mantereella, joka ei ollut seitsemäs eikä myöskään ensimmäinen, vaan yksinkertaisesti manner, asui - sanotaan nyt vaikka näin - melko omalaatuinen kansa. Nämä ihmiset olivat, valitettavasti täytyy todeta, aika kaistapäitä - ja kaiken lisäksi aivan erityisellä tavalla. Kyse ei suinkaan ollut siitä, että he olisivat olleet tyhmiä. Ei ollenkaan. He olivat esimerkiksi keksineet pyörän, kauan ennen kuin se keksittiin toisella mantereella. Ja heti pyörän perään he olivat löytäneet tulen ja rakentaneet pyramideja ja keksineet matkapuhelimen ja television. Ei, kuten sanottu, he olivat aivan erityisellä tavalla hulluja. Miten sen nyt selittäisi? No, sanotaan nyt esimerkiksi, että heillä oli täti kylässä. Tämä täti soitti heille ehkä kännykällään ja sanoi: "Hei, tulen teille juhlapyhiksi kylään, vain pariksi päiväksi. Eikö teistä olekin mukavaa nähdä vanha tätinne jälleen?"
Ja sitten perhe, joka oikeastaan oli lähdössä juhlapyhien ajaksi merenrantaan, purki matkatavaransa ja laittoi pyörän talliin ja odotti tätiä. Oletetaan, että juhlapyhät olivat jo aikaa sitten ohi ja täti oli nyt ollut jo kuusi viikkoa kylässä eikä lainkaan näyttänyt siltä, että hän palaisi pian kotiinsa. Ja koko perheen piti juoda aamiaisella teetä, koska täti oli vakuuttunut kahvin epäterveellisyydestä, ja isän oli pitänyt lopettaa tupakanpoltto, koska täti ei sietänyt savua, ja lasten täytyi olla kello yhden ja neljän välillä hiljaa, koska täti nukkui silloin päivänokosensa. Siis nämä ihmiset eivät ikimaailmassa olisi heittäneet tuota tätiä ulos; he eivät olisi edes ottaneet huulipunaa ja maalanneet pienimmälle tyttärelle kasvoihin punaisia läikkiä ja sanoneet, että hänellä oli tulirokko, jotta täti olisi lähtenyt matkoihinsa. Ei, nämä ihmiset vain pakkasivat rauhassa tavaransa, ottivat pyörän tallista, antoivat tädille talonsa avaimet ja asuivat siitä lähtien teltassa meren rannalla, missä he saattoivat juoda kahvia ja polttaa savukkeita ja meluta kello yhden ja neljän välillä niin, että muuttuivat mustiksi.
Tai sanotaan, että kouluun nimitettiin uusi rehtori ja yksi opettajista suivaantui ja sanoi: "Miksei minusta tehty rehtoria, minä olen paljon parempi kuin hän!" Tuollaiselle ihmiselle he eivät olisi koskaan sanoneet: "No niin, hänellä on enemmän kokemusta kuin sinulla ja sitä paitsi hän on lomilla käynyt kursseilla, kun taas sinä olet vain lakkaillut varpaankynsiäsi." Ei, sen sijaan he kirjoittivat kouluneuvokselle: "Tämä nainen aiheuttaa valituksellaan meille kaikille päänsärkyä, olkaa hyvä ja nimittäkää hänet rehtoriksi, jotta hän lakkaa käymästä meidän kaikkien hermoille!" Ja useimmiten kirjeen allekirjoitti myös se kollega, joka oli ensiksi nimitetty rehtoriksi.
Tai jos poika ei osannut tehdä tehtäviään ja sai vain huonoja arvosanoja, hänen opettajansa eivät jättäneetkään häntä luokalleen. Sen sijaan he sanoivat: "Hm, onhan hänellä niin kiva hymy, ja sitä paitsi hänen ystävänsä loukkaantuisivat, jos hän ei enää olisikaan heidän seurassaan, siis mitä väliä sillä on, jos hänen oikeinkirjoituksensa onkin huonoa eikä hän tiedä mantereiden nimiä. Loppujen lopuksi mantereitahan ei vielä ole edes löydetty."
Voisin kertoa teille vielä paljon siitä, miten hulluja nämä ihmiset olivat. Jos kaksi pyörää törmäsi risteyksessä, ihmiset eivät pysähtyneet huutamaan toisilleen: "Minä näin, miten hän tuli katua alaspäin, ja hänen pyöränsä pyöri aivan liian nopeasti. Kas tässä, herraseni, jos menette oikeuteen, voitte käyttää minua todistajana, tässä nimeni ja osoitteeni!" Sen sijaan he vain huusivat kuskeille: "Ketä se liikuttaa, kuka on syyllinen, raivatkaa kirotut pyöränne pois tieltä, jotta voimme huristaa eteenpäin, taivas tietää, miksi ylipäänsä keksimme pyörät!"
Jokainen ymmärtää, että tämä ihmisten hullu asenne ei vienyt heitä eteenpäin. Heidän täytyi aina tyytyä toiseksi parhaaseen: elokuvissa kaikilla oli aina huonoimmat penkit, ruokakaupan lihatiskillä heidän vuoronsa ei koskaan tullut, heistä ei tullut koskaan koulunjohtajaa, vaan he elivät teltoissa rannalla ja pilasivat terveytensä kahvilla ja savukkeilla ja meluisilla leikeillä.
Eräänä päivänä mantereelle saapui taikuri. Hänen nimensä oli Suuri Belloni, ja kun hän laskeutui lentävältä matoltaan torille, hän sanoi: "Tervehdin teitä, tämän mantereen asukkaat. Olen Suuri Belloni, olen löytänyt tämän mantereen ja nimitän sen löytäjänsä mukaan Belloniaksi."
Ihmiset olivat hieman ihmeissään, sillä he olivat aina luulleet itse löytäneensä mantereen, mutta taikuri selvitti heille, ettei sellaista, minkä on aina tuntenut, voi löytää. Ja ihmiset ajattelivat: "No, hyvä on. Olisihan se voinut olla Gulbrannsonia tai Herschkowitzia, niihin verrattuna Bellonia ei ole ollenkaan niin paha."
Taikuri katseli ympärilleen mantereella, jonka oli löytänyt ja huomasi pian, mitä sen asukkaiden keskuudessa oli tekeillä. "Olette teräviä ihmisiä", hän sanoi heille, "teissä on todellakin jotain, huomasin sen heti. Oikeastaan teiltä puuttuu vain kaksi asiaa." Kun ihmiset halusivat tietää, mitkä kaksi asiaa olivat kyseessä, hän sanoi: "Jaa-a, ensimmäinen asia on autot." Ja hän näytti heille, miten he saattoivat kiinnittää eräänlaisen puulaatikon pyöriin, niin että he pystyivät käyttämään sitä kuljettaessaan tavaroita paikasta toiseen. Ihmiset tekivät jonkin aikaa kokeita yhden pyörän kanssa tai seitsemän pyörän kanssa, mutta huomasivat pian, että pyörien ihanteellinen lukumäärä oli siinä kahden, kolmen tai neljän pyörän paikkeilla. Sen jälkeen ei ollutkaan vaikeaa viedä asiaa eteenpäin, kunnes syntyi auto, höyrykone, rautatie, ja sitten joku keksi, että aasin voi valjastaa vaunun eteen, mikä sai aikaan paljon vähemmän melua kuin kaikki muut keinot kuljettaa vaunua eteenpäin.
"Ja mikä on se toinen asia?" he kysyivät taikurilta.
"Niin, toinen asia, joka kohdallanne on esteenä edistykselle, on se, että teiltä puuttuu oikeudenmukaisuudentaju."
"Mitäs se sitten on?" ihmiset kysyivät. "Onko se joku puinen laatikko?"
"Ei", taikuri sanoi, "se ei ole mikään tavara vaan se on periaate."
"Ai jaa", ihmiset sanoivat ja nyökyttivät päätään, aivan kuin olisivat ymmärtäneet, mutta todellisuudessa heillä ei ollut hajuakaan, mikä periaate oli.
"Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että jokainen saa sen, mikä hänelle kuuluu, ei enempää eikä vähempää."
"Mutta juuri niinhän me saammekin!"
"Ei. Te annatte ihmisille sen mitä he haluavat vain siksi, että he lopettaisivat marisemisen. Ja jos joku ei marise, hän ei saa yhtään mitään."
"No niin, ehkä hän ei silloin halua tarpeeksi maristakseen. Joka tapauksessa, kukapa tietäisi paremmin, mikä kenellekin kuuluu kuin kyseinen henkilö itse?"
Taikuri yritti selittää, mutta hetken kuluttua hän luovutti uupuneena.
"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "haluatteko te oikeudenmukaisuutta vai ette? Minun tarvitsee vain tehdä liike taikasauvallani, niin tiedätte, mitä tarkoitan ja säästyn ostamasta kurkkutabletteja itselleni."
"No selvä", he sanoivat, "jos se saa aikaan edistystä."
Siispä taikuri liikutti hetken aikaa taikasauvaansa, nousi sitten lentävälle matolleen ja huristi tiehensä etsimään vielä lisää mantereita, joita voisi laskea ja nimetä. Hän oli jo keksinyt pari uskomattoman upeaa nimeä, kuten Bellonia II ja Bellonia III, ja hän halusi niin pian kuin mahdollista löytää nimiin sopivat mantereet.
Ja heti kun taikuri oli heiluttanut taikasauvaansa, bellonialaiset - kuten he nyt itseään nimittivät - huomasivat välittömästi, mitä taikuri oli tarkoittanut ja he pyörittivät päätään, naputtivat sormella otsaansa ja sanoivat: "Miten olemme voineetkin olla niin hulluja?"
He kokosivat heti telttansa ja menivät kotiin vaatiakseen talojaan takaisin. Mutta täti-ihminen oli oleskellut siellä jo niin kauan, että käytännössä hän nyt asui siellä ja sanoi: "Mitä teille oikein juolahtaakaan mieleen? Tehän jätitte minut tahallanne tänne ja luovutitte talon minulle. Kieltäydyn ankarasti jättämästä taloa!" Ja seurasi loputtomia riitoja asioista kuten "suullinen sopimus" ja "kirjoittamaton laki" ja niin edelleen.
Seuraavaksi bellonialaiset tietenkin tarvitsivat oikeusistuimen. Mutta he eivät pystyneet päättämään, kenellä olisi oikeus puhua, ja niin he päättivät tavata joka aamupäivä kello kymmenen keskustellakseen oikeusjutuista.
Ensimmäisessä tapauksessa keskenään riidoissa oli kaksi veljestä, joiden isä oli kuollut ja jättänyt heille vain yhden aasin. Kumpikin veljeksistä sanoi tarvitsevansa aasia kantamaan tavaroitaan ja vetämään vaunujaan. Tämä juttu oli helppo ratkaista, bellonialaiset tuumivat. He päättivät, että aasi halkaistaan kahtia, kahteen tarkalleen yhtä suureen osaan, ja kumpikin veli saisi puolikkaan. Veljekset protestoivat ja sanoivat, ettei puolikkaalla aasilla tehnyt yhtään mitään, sillä puolikas aasi ei voisi vetää edes puolikkaita vaunuja, mutta heille sanottiin, että jako oli ollut erittäin tarkka eikä heillä ollut mitään syytä valittaa.
Veljekset kirosivat ja lähtivät pois. Hyödyttömät aasin puolikkaat he jättivät kadulle lojumaan.
Seuraava oikeusjuttu olikin jo vaikeammin ratkaistavissa. Kyseessä oli mies, joka oli juovuspäissään aloittanut tappelun. Siinä hän oli tuhonnut toiselta mieheltä silmän. Toistaiseksi juttu ei ollut kovin hankala. Bellonialaiset päättivät, että uhri saisi lyödä pahantekijältään toisen silmän sokeaksi, ja sitten kumpikin ostaisi toiselle lasisilmän.
"Sillä", he sanoivat, "tämä on oikeudenmukaisuutta: silmä silmästä, hammas hampaasta!"
Mutta seuraavana päivänä tappelun aloittanut mies tuotiin taas oikeuden eteen, koska hän oli taas juonut itsensä känniin ja lyönyt tappelukumppaniltaan silmän sokeaksi.
"No niin, mikäs ongelma tämä on?" jotkut sanoivat. "Meillähän oli eilen jo samanlainen juttu. Antakaamme sama tuomio. Silmä silmästä!"
"Mutta hänellä on enää vain yksi silmä!" toiset sanoivat. "Jos häneltä otetaan sekin silmä, hänestä tulee sokea, mutta hänen vastustajansa tarvitsee vain lasisilmän ja pystyy elämään melkein tavallista elämää. Ei ole ollenkaan sama asia viedä jonkun ainoaa silmää tai joltakin toiselta toinen silmä."
"Mutta jotainhan meidän on häneltä vietävä", kolmas joukko sanoi, "muuten hän juoksee iät ajat ympäriinsä lyömässä toisilta silmiä sokeiksi!"
"Leikatkaamme häneltä sitten toinen käsi poikki!" joku ehdotti, mutta toiset vastustivat ja sanoivat, ettei käsi ollut sama kuin silmä. "Meidän tulee harjoittaa oikeudenmukaisuutta", he sanoivat, "eikä vain jollakin tavalla satuttaa häntä. Hänen täytyy kokea aivan sama tuska kuin mitä hän on toiselle aiheuttanut."
"No hyvä", seuraava puhuja sanoi. "Hän löi kaveriaan niin, että tämä menetti puolet silmistään. Siispä otamme häneltä puolet hänen silmistään!"
"Mutta eihän se sovi, eihän puolikasta silmää voi sokaista. Ja vaikka se olisikin mahdollista, hänestähän tulisi siinäkin tapauksessa sokea."
Ja niin he väittelivät eikä väittelystä tullut loppua.
Ja sitten, kuten kuvitella saattaa, tätien juttu tuotiin oikeuteen.
Tämä täti oli nyt jo vuosikausia asunut veljenpoikansa talossa. Ja koska hän oli tuntenut olonsa yksinäiseksi, hän oli kutsunut toisen veljenpoikansa ja tämän vaimon luokseen asumaan kanssaan. "Kaikki lapsemme ovat syntyneet täällä", toinen veljenpoika sanoi, "ja olen maalannut talon sekä tapetoinut kaikki huoneet!" "Selvä, mutta kuka remontoi kylpyhuoneen?" ensimmäinen veljenpoika vastasi.
"Tapetit tai kylpyhuone!" tuomarit sanoivat. "Kysymys on kuitenkin: kuka talon rakensi?"
"Hmh, sehän on tosi vanha talo", ensimmäinen veljenpoika sanoi hitaasti. "Mutta minä olen syntynyt siellä, siispä oikeudenmukaista on, että talo kuuluu minulle!"
"Mutta sinähän luovuit talosta!"
"Ei pidä paikkaansa, en minä siitä luopunut, vaan minut ajettiin pois jatkuvalla jäkätyksellä!"
"Olisit voinut ajaa tädin matkoihinsa!"
"Onko moista koskaan kuultu, ajaa nyt täti ulos talostaan?"
"Mutta ethän sanonut hänelle koskaan, että aiot vielä joskus palata!"
"Asuimme teltassa. Sehän osoittaa selvästi, että aioimme palata isiemme talonn!"
Tässä kohtaa täti kohotti kätensä: "Jos muistan oikein, rakas veljenpoikani, se oli minun isäni, joka alunperin asui talossa. Mutta sitten eräänä päivänä kylään saapui hänen tätinsä, joka oli myös isäsi täti, eikä hän enää lähtenyt pois. Siispä sinun isäsi täytyi, voidakseen elää rauhassa, muuttaa pois ja elää teltassa rannalla. Hän tuhosi itsensä kahvilla ja tupakalla, tuo surkea pelle. Oikeudenmukaisuuden nimissä olen siis sitä mieltä, että talo kuuluu minulle!"
Ja sitten tutkittiin vanhoja dokumentteja ja perhealbumeja ja riideltiin kauheasti tädeistä ja sedistä ja isotädeistä ja ensimmäisistä ja toisista serkuista ja kaikki kummisedät ja kumminkaimat vedettiin mukaan.
Oikeusjuttu kesti viikkokausia ja aikaa myöten ihmisille tuli nälkä. Nimittäin oikeudenkäyntien kuluessa kellään ei ollut ollut aikaa tehdä hyödyllistä työtä ja pikku hiljaa elintarvikkeet alkoivat käydä vähiin.
Ja sitten ne kaksi aasinpuolikasta, jotka lojuivat yhä edelleen kokoontumisaukiolla, olivat alkaneet haista. Kukaan ei katsonut velvollisuudekseen korjata niitä pois, sillä kaikki olivat siitä samaa mieltä, että sellainen oli omistajien vastuulla. Mutta kaksi veljestä olivat varastaneet veneen jostakin ja olivat lähteneet merille siinä toivossa, että löytäisivät taikurin ja voisivat antaa hänelle oikein olan takaa sitä, mikä hänelle kuului. Mädäntyvät aasinpuolikkaat haisivat kammottavalle ja miljoonat kärpäset laskeutuivat niiden päälle, ja jonkin ajan kuluttua kaikki bellonialaiset sairastuivat ja kuolivat pois.
Kun taikuri palasi takaisin katsomaan, mitä hänen löytämästään mantereesta oli tullut, hän löysi koko mantereen täynnä kärpäsiä eikä siellä paljon mitään muuta ollutkaan. Hän kohautti olkapäitään ja heilautti taikasauvaansa, ja manner vajosi mereen; kukaan ei enää koskaan saisi tietää taikurin epäonnistumisesta. Taikuri oli toivonut kärpästen katoavan mantereen mukana, mutta hän oli unohtanut, että kärpäset, totta kai, osaavat lentää. Kärpäset olivat kuolemaisillaan nälkään, ja ennen kuin taikuri ehti lentää pois, ne kaikki kokoontuivat yhteen muodostaen valtavan pilven, joka nielaisi hänet. Lentävä matto lenteli ilman kuljettajaa vielä kerran, pari maapallon ympäri, sitten se putosi toiselle mantereelle. Siellä eräs kulkukauppias löysi sen ja ostin sen häneltä kirpputorilla. Ja jos ette usko tarinaani - voin näyttää teille tuon maton!
Yer-planeetan noin 10 000 kierroksen aikana tekemiemme havaintojen perusteella meidän täytyy ehdottomasti varoittaa ottamasta tätä planeettaa asukkaineen jäseneksi Yhdistyneihin aurinkokuntiin.
Yerillä on asukasryhmä, joka pitää itseään älykkäänä ja joka viimeisten miljoonan planeetankierron aikana on voimakkaasti lisääntynyt ja levinnyt planeetalla. Tämä ryhmä on nimeltään nin, ihmiset, tai orang. Nämä ihmiset, jotka alun perin polveutuvat puiden asukeista, pitävät itseään älykkäinä, mutta kuitenkaan tällä hetkellä elävät kuusi miljardia niniä eivät kykene järkevällä tavalla sopimaan toimistaan. Osa heistä tuhoaa usein sen, mitä toiset ovat saaneet aikaan, he ottavat toisiltaan myös ravintoa ja vaatteita. He kylläkin saavat aikaan asioita, joiden tarkoituksena on helpottaa ja kaunistaa heidän elämäänsä, mutta valmistaessaan näitä asioita he tuhoavat ja myrkyttävät planeettansa ilmakehää, vettä ja maata, ja siten tekevät elämästä kovin paljon vaikeampaa. Eräs pahimmista vitsauksista, josta he kärsivät, on eräs tapa - vai pitäisiköhän meidän nimittää sitä sairaudeksi? - jota he kutsuvat nimillä wojna, war, sota tai guerra. Kun wojna puhkeaa, suuret nin-ryhmät käyvät toistensa kimppuun ja tuhoavat toisensa. He tuhoavat "vihollisten" asujaimiston ja elintarvikkeet ja kiduttavat toisiaan mitä hirveimmillä tavoilla. Tutkijaryhmämme yritti saada selville, miksi he tekevät tätä. Totta tosiaankaan ninit itse eivät pääse yksimielisyyteen siitä, miksi tekevät näin. Heidän joukossaan on, ja tämä on erikoista, hyvin monia, jotka eivät halua olla missään tekemisissä tämän hirvittävän tavan kanssa. He pitävät sitä suurimpana onnettomuutena, joka voi kohdata koko nin-kuntaa. Toiset kuitenkin rakastavat wojnaa, kertovat tai katsovat liikkuvia kuvia siitä. Ne ninit, jotka vastustavat wojnaa, ovat eri mieltä siitä, mitkä syyt voivat johtaa tähän kauheaan tilaan. Jotkut pitävät sitä yksinkertaisesti isomman nin-ryhmän hulluutena. Toiset ovat sitä mieltä, että ninit kantavat niin sanotusti kahta erilaista sielua sisällään: hyvää sielua, joka rakastaa toisia ninejä, ja pahaa sielua, joka vihaa toisia ninejä. Onpa sellaisenkin näkökannan edustajia, jotka ajattelevat, ettei wojna todellakaan ole mitään kaunista, mutta valitettavasti silloin tällöin tarpeellinen ilmiö. Usein käy niin, että kaksi nin-ryhmää aloittaa keskenään wojnan, ja kumpikin ryhmää sanoo: "Niin, emme me halua tätä wojnaa, mutta nuo toiset pakottavat meidät valitettavasti siihen."
Tutkijaryhmämme on taipuvainen näkemään nin-ihmisten perusongelmana sen, että he eivät kykene saattamaan isoja ryhmiä puhaltamaan yhteen hiileen. He eivät kerta kaikkiaan näytä tajunneen, etteivät he ole yksittäisiä olentoja, vaan sidoksissa sekä planeetan toisiin asukkeihin että toisiinsa. Jotta ninit saataisiin tajuamaan, mitä tällä tarkoitetaan, voitaisiin tilannetta valaista kahden Yer-asukkaan esimerkillä. Heitä kutsutaan häriksi. Jos kaksi näistä häristä laitetaan kulkuneuvon eteen, jota Yerillä jotkut nimittävät vaunuiksi, ja jos yksi härkä vetää pohjoiseen, mutta toinen länteen, päätyvät molemmat luoteeseen, minne kumpikaan ei oikeastaan halunnut. Ninit eivät ole vielä tajunneet, että he ovat sidoksissa niihin toisiin kuuteen miljardiin niniin, aivan kuten ne kaksi härkää vaunujen edessä. Heidän toimensa ovat vain niin paljon monimutkaisempia kuin vaunujen vetäminen, ja kuuden miljardin ihmisen tekojen seuraamusten arvioiminen on tietenkin hankalampaa kuin noiden härkien kulkusuunnan laskeminen. Toistaiseksi näyttää siltä, että ninien älykkyys ei siihen riitä.
Seuraavassa tutkijaryhmämme selonteko wojnan syntymisestä Yer-planeetalla.
Tuhansia ja taas tuhansia planeetankiertoja sitten, kun ninit vielä elivät metsissä keräten ja metsästäen, he eivät vielä tunteneet wojnaa.
Ninit elivät tuolloin pienissä ryhmissä ja vaelsivat pitkin metsiä. Yksi tuollainen ryhmä muodostui vain 60-80 ninistä, ehkäpä 10-15 niin kutsutusta perheestä.
Jokaisella ryhmällä oli tietty metsästysalueensa, jonka se yhden vuoden sisällä vaelsi päästä päähän etsiessään marjoja ja hedelmiä, sieniä ja juuria, etanoita ja sammakoita ja tietenkin villieläimiä, joita he saattoivat metsästää. Yhdellä alueella, sanokaamme vaikkapa vuoristolaaksossa, eli vain ihan harvoja tuollaisia ryhmiä, ehkä kolme tai korkeintaan neljä. Isompaa ihmisjoukkoa metsä ei pysty ravitsemaan. Nämä ninit eivät tunteneet kuninkaita tai päälliköitä, eivät oikeussaleja, poliisia tai vankiloita, eikä heillä ollut myöskään minkäänlaisia lakeja. Mihin he niitä olisivat tarvinneetkaan? Jos joku teki sellaista, mikä ei sopinut muille, he istuivat illalla yhdessä tulen ääreen ja puhuivat asiasta. Jos he halusivat metsästää gaselleja, he seurasivat parhaita metsästäjiään. Kun koitti aika, jolloin villimehiläisten hunajaa saattoi löytää, he seurasivat naista, joka tiesi eniten mehiläisistä. Ja kun tuli riitaa, silloin he noudattivat vanhimpien naisten ja miesten neuvoja, koska heillä oli eniten elämänkokemusta. Ninit pitivät yhtä ja jakoivat kaiken keskenään, sillä muutoin he eivät olisi selviytyneet hengissä.
Kun ryhmä paisui liian suureksi, heidän täytyi jakaantua. Puolet ryhmästä joutui lähtemään muualle etsimään uutta metsästysmaata. Silloin saattoi käydä niin, että he tunkeutuivat toisen ryhmän alueelle, ja sitten saattoi, kuitenkin, syntyä taistelu. Mutta tuollainen taistelu saatiin pian päätökseen. Se oli ehkä vain tappelunnujakka, ja heti kun vastapuoli pääsi pakoon, taistelu oli lopussa.
Tällaiset taistelut olivat kuitenkin poikkeus, ja niitä sattui vain silloin, kun yhden ryhmän piti siirtyä mailta toisille. Sitä ei tapahtunut usein, sillä lähes kaikkien kansojen joukossa naiset tunsivat yrttejä, jotka estivät lastensaamisen. Näin naiset pystyivät vaikuttamaan siihen, ettei ryhmä kasvanut liian suureksi ja joutunut jakaantumaan. Muuten ei ollut mitään syytä taistella. Tuollaisella nin-ryhmällä ei ollut toiveita metsästysmaidensa laajentamisesta yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Suurempaa aluetta he eivät olisi lainkaan pystyneet hyödyntämään. Eikä naapuriryhmän kimppuun hyökkäämisessä ollut sen enempää mieltä kuin heidän ryöstämisessäänkään. Sillä ei ollut mitään ryöstettävää. Nineillä oli tuohon aikaan hyvin vähän varastoja. He elivät kädestä suuhun ja keräsivät ja metsästivät vain sen verran, kuin lähiaikoina saattoivat syödä.
Noin 6000 planeetankiertoa sitten ilmasto muuttui tietyillä ninien asuma-alueilla. Kuivan ja kostean vuodenajan erot kasvoivat eivätkä kaikki kasvit enää kasvaneet. Niinpä myös ne eläimet katosivat, jotka olivat eläneet näiden kasvien tarjoamalla ravinnolla. Mutta toiset kasvit, joiden siemenet olivat kovia jyviä, viihtyivät erityisen hyvin tässä ilmastossa, ja ninit keksivät, että näitä kasveja pystyi vaalimaan ja että pieneltä alueelta saattoi saada paljon enemmän ravintoa kuin ympäriinsä vaeltelemalla ja ottamalla, mitä sattui löytämään. Nämä ninit eivät voineet enää vaeltaa; he pystyttivät ensimmäiset kylät ja ryhtyivät maanviljelijöiksi. Silti he säilyttivät yhä monia metsästystavoistaan. Aivan samaan tapaan kuin he aiemmin olivat metsästäneet yhdessä, he nyt tekivät yhdessä pelloillaan töitä. Maa ei kuulunut kenellekään - tai se kuului kaikille. Kun tuli yhteisiä asioita päätettäväksi, kylän asukkaat kokoontuivat ja sopivat asiasta. He eivät valinneet johtajaa, mutta kun jokin tietty asia oli hoidettavana, esimerkiksi uuden metsäpalstan raivaaminen, kunnantalon pystyttäminen tai metsästysretken järjestäminen, silloin he pyysivät asiasta jotain tietävää miestä tai naista ottamaan johdon käsiinsä. Näinhän oli aiemminkin toimittu. Miehet kävivät yhä metsästämässä harvemmiksi käyneissä metsissä ja naiset tekivät suuren osan peltotöistä. Mutta koska tärkein ravinto tuli pelloilta, naisten sana painoi usein enemmän kuin miesten.
Maanviljelijän elämässä oli hyvät puolensa ja huonot puolensa. Oltiin riippuvaisia viljasta. Kun kaikki olivat vielä kerääjiä ja metsästäjiä, ei ollut niin kauheaa, jos jokin kasvilaji ei tiettynä vuonna menestynyt. Metsissä oli satoja muitakin. Kun nyt sattui kuiva kausi, he näkivät nälkää. Ruoka oli käynyt yksipuolisemmaksi, siinä oli vähän vaihtelua, joten heidän hampaansa pahenivat ja heidän lapsensa jäivät pienikasvuisemmiksi. Ja työ oli kovaa ja yksitoikkoista, elämä ei ollut enää niin vaihtelevaista ja kiihkeää kuin aikaisemmin. Paluuta ei kuitenkaan ollut. Pelkästään senkään takia, että metsästäjät ja kerääjät tarvitsevat paljon enemmän maata kuin maanviljelijät.
Uutta oli se, etteivät he enää eläneet kädestä suuhun. He pystyivät tuottamaan enemmän, kuin he tarvitsivat. He saattoivat kerätä varastoja. Silloin heillä oli jotain pahanpäivän varalle, he saattoivat turvallisin mielin painaa päänsä pielukselle iltaisin, olipa sitten tulossa kuivuus taikka tulva. Ja jos varastot olivat kyllin suuria, he kykenivät jopa investoimaan tulevaisuuteen. Tämä tahtoo sanoa, että kun he olivat varastoineet tarpeeksi jyviä, he saattoivat sallia itselleen esimerkiksi seuraavana vuonna vapautuksen muutaman pellon viljelystä. Osa ihmisistä pystyi sen sijaan kaivamaan kastelukanavaa, niin että sitä seuraavana vuonna sadosta tuli vieläkin runsaampi tai sitä jäi yli vieläkin enemmän. Sitten he saattoivat tehdä elämästään hieman mukavampaa - tai jälleen investoida ylijäämän johonkin. Jos kaikkia ei tarvittu pelloilla, joku saattoi erikoistua taontaan ja joku toinen savenvalantaan ja niin edelleen, ja he saattoivat kehittää näitä taitoja edelleen, mikä puolestaan tulevina vuosina helpotti kaikkien työtä. Niinpä he saattoivat sallia joidenkin erikoistumisen parantamiseen, rukoilemiseen tai laulujen sepittämiseen. Nämä asiat eivät tosin lisänneet ylijäämää, mutta se teki elämästä kaikille miellyttävämpää ja rikkaampaa. Niin edistys jatkoi kulkuaan hitaasti ja kaikessa rauhassa. Tehtiin koruja, maalattiin kuvia ja veistettiin patsaita. Kerrottiin lauluja ja tarinoita, vaatteista tehtiin kauniimpia ja tanssit muuttuivat monimutkaisemmiksi. Elämä oli rauhanomaista.
Muilla alueilla metsästäjät seurasivat kavioeläinten laumoja. Gasellit, saksanhirvet, lampaat ja vuohet laidunsivat talvisin tasangoilla, kesäisin ylänteillä. Metsästäjät seurasivat niitä vaelluksillaan. Tasangoilta he löysivät taateleita, rinteiltä tammenterhoja, manteleita ja pistaasipähkinöitä, ylänteiltä omenoita ja päärynöitä. Villit viljalajit kypsyivät eri korkeusasteilla eri vuodenaikoina. Mitä parempia metsästäjiä ihmisistä tuli, sitä tarkemmin he osasivat valita eläimet, jotka halusivat saaliikseen. Kun he kaatoivat pääasiassa pukkeja ja pässejä ja suojelivat naaraseläimiä, laumat kasvoivat suuremmiksi. Metsästäjät surmasivat karhuja, susia ja kettuja, jotta ne eivät aiheuttaneet eläinlaumoille vahinkoa. He ajoivat laumat alueille, joilla pystyivät paremmin suojelemaan niitä. Lampaat ja vuohet olivat vähemmän arkoja kuin gasellit ja saksanhirvet ja tottuivat helpommin ihmisen jatkuvaan läsnäoloon. Niinpä metsästäjät seurasivat mieluummin niitä. Ja metsästäjistä tuli paimenia. Paimentolaiskansojen elämä oli vielä hyvin samanlaista aiemman metsästäjäelämän kanssa. Yhä edelleen he kulkivat vuodenkierron mukaan laidunmaiden läpi, ja tottakai he metsästivätkin niitä eläimiä, joita ei voinut kesyttää. Koska metsästys oli aina ollut enemmän miesten asia, miehet pitivät laumoja omana omaisuutenaan, ja niinpä paimentolaisten keskuudessa miespuolisen ninin sana painoi enemmän kuin naisen.
Paimenet ja maanviljelijät kohtasivat tietenkin toisensa pian. Kummallakin osapuolella oli jotain, mitä toinen tarvitsi. Paimenet saattoivat saada maanviljelijöiltä viljaa ja leipää, savesta tehtyjä astioita ja muita tavaroita. Maanviljelijät saivat vastalahjaksi lihaa, nahkaa, villeinä kasvaneita hedelmiä ja pähkinöitä.
Mutta eräänä päivänä eräs paimenpäällikkö, joka oli myös suuri metsästäjä, keksi, että hehän saattoivat myös ottaa maanviljelijöiltä sen, mitä tarvitsivat, ilman että heidän täytyi antaa mitään omastaan. Maanviljelijät, jotka eivät olleet enää tottuneita metsästäjiä, eivät olleet hyviä taistelijoita. Paimenten elämä oli lähempänä vanhaa metsästäjien elämää. Heille maanviljelijät olivat yksinkertaisesti vain riistaa. Ja niinpä he tottuivat käymään maanviljelijöiden kimppuun säännöllisin väliajoin ja ryöstämään heitä. Ei suinkaan niin, että heistä yhtäkkiä olisi tullut huonoja ninejä, älkää luulko niin. He vain harjoittivat vanhaa elinkeinoaan ja vaihtoivat saalistuskohteensa maanviljelijöihin, joilla oli karjaa ja viljavarastoja. Omiensa joukossa he pysyivät yhtä ystävällisinä ja avuliaina kuin aina ennenkin, jakoivat saaliin keskenään, hoitelivat asioitaan yhdessä ja olivat herttaisia lapsilleen. He olivat metsästäjiä, eivät mitään sotamiehiä, ja siitä huolimatta he toivat wojnan maan päälle.
Kuinka he saattoivat yhä uudestaan hyökätä maalaiskylän kimppuun ryöstöretkillään? Koska maanviljelijät nimenomaan pystyivät tuottamaan enemmän ravintoa, kuin itse välttämättä tarvitsivat. Jos metästäjät eivät ryöstäneet latoja täysin tyhjiksi, jos he eivät ottaneet jokaista lammasta ja sikaa mukaansa, jos he eivät sytyttäneet peltoja palamaan, silloin maanviljelijät saattoivat juuri selviytyä seuraavaan satoon asti. Ja sitten heillä taas olikin jotain, mitä metsästäjät tulivat ryöstämään. Ajan myötä metsästäjät jopa tekivät sopimuksia maanviljelijöiden kanssa: jos maanviljelijät antoivat heille vapaaehtoisesti viljaa ja lihaa, sitä nimitettiin "veroksi", silloin heidän kimppuunsa ei enää käytäisi, vaan sen sijaan heitä jopa suojeltaisiin. Niin metsästäjistä tuli hallitsijoita ja sotamiehiä ja maanviljelijöistä heidän renkejään. Ja sitten tapahtui jotain eriskummallista: Vaikka hallitsijat ja sotamiehet eivät tehneetkään mitään töitä ja sitä paitsi haaskasivat suuren osan siitä mitä maanviljelijät tuottivat, koko joukolle jäi enemmän ylimääräistä kuin maanviljelijöille aikaisemmin, silloin kun he vielä olivat vapaita. Maanviljelijät saivat pitää itsellään nyt vähemmän siitä, mitä he tuottivat, ja he tuottivat enemmän kuin aiemmin. Aikaisemmin, kun he saattoivat vapaasti päättää ajankäytöstään, he eivät tietenkään raataneet otsa hiessä, niin kuin nin vain suinkin pystyi, eivätkä he joutuneet tyytymään vähäisimpään, mikä yhdelle ninille riitti. Kukapa vapaa täysijärkinen nin tekisikään niin? Mutta juuri siihen heidän hallitsijansa heidät pakottivat: heidän täytyi tehdä työtä voimiensa äärirajoilla ja tyytyä välttämättömimpään.
Ja koska tämä sotamiesten ja maanviljelijöiden yhteisö tuotti isomman ylijäämän kuin mikään toinen yhteisö, he pystyivät tekemään enemmän kastelukanavia, takomaan enemmän työkaluja ja tekemään enemmän keksintöjä kuin muut toisaalla. He saattoivat tehdä enemmän aseita ja rakentaa parempia linnoituksia ja enemmän temppeleitä ja ruokkia useampia pappeja. Yhdellä lauseella sanottuna: tuollainen yhteisö oli kaikkien muiden yläpuolella, voittamaton, ja se pystyi lisääntymään nopeammin sekä alistamaan muut yhteisöt. Se pystyi myös pakottamaan heidät elämään samalla tavalla.
Aikaisemmat metsästäjäheimot eivät koskaan olleet halunneet kasvattaa metsästysmaitaan. Hehän eivät olisi pystyneet hyödyntämään niitä. Maanviljelijöillä ei myöskään ollut ollut kiinnostusta lisätä viljelysmaataan. Hehän eivät olisi pystyneet muokkaamaan sitä. Mutta näillä uusilla hallitsijoilla oli toiveena alistaa yhä useampia kyliä: mitä enemmän kyliä he hallitsivat, sitä enemmän veroa he pystyivät saamaan. Ja mitä enemmän veroa he saivat, sitä enemmän he pystyivät kuluttamaan parannuksiin, jotka entisestään vahvistivat heidän mahtiaan. Pian muillakin alueilla oli sotamiesten ja maanviljelijöiden yhteisöitä, joita heidän täytyi varoa, ja niin sodasta tuli pysyvä järjestely, jopa tottumus.
Kootaanpa siis yhteen tämä surullinen tarina:
Siellä missä ninit olivat vapaita, he käyttivät aikansa, joka jäi työnteosta yli, asioihin, jotka tekevät elämästä hauskempaa: musiikkiin ja tanssiin, tarinoiden kertomiseen, korujen tekemiseen, vaatteiden kaunistamiseen tai vartaloidensa maalaamiseen.
Siellä missä sotamiehet hallitsivat ninejä, heidät pakotettiin tuottamaan mahdollisimman paljon ravintoa, jotta toiset puolestaan pystyivät louhimaan metallia ja tekemään aseita, rakentamaan suojamuureja ja linnoituksia, kaikenlaisia asioita, jotka toivat nineille oikeastaan vain kärsimystä ja tuskaa.
Eriskummallista kyllä, kaikissa sotamiesten hallitsemissa maissa oli kauniimpia vaatteita, arvokkaita koruja, upeita patsaita ja myös parempaa musiikkia. Kuinka tämä oli mahdollista? Koska kaikkia näitä kauniita asioita oli olemassa vain hallitsijoille. He lähettivät hakemaan parhaat taiteilijat palatseihinsa, antoivat heille hyvää ruokaa, kauniita asumuksia ja vaatteita, niin että he pystyivät kaiket päivät vain kehittämään erikoisalojaan. Yksinkertaisille nineille ei ollut lainkaan olemassa taiteita.
Vapaiden ninien joukossa oli jokaisessa kylässä soittoniekkoja ja koruseppiä, mutta he olivat samalla myös maanviljelijöitä eikä heillä ollut niin paljon aikaa jalostaa taitojaan.
Sotamieskansa oli usein myös rikkaampi kuin vapaiden ninien muodostama kansa pystyi olemaan. Mutta vain sen takia, että tämän kansan useimmat jäsenet elivät köyhyydessä ja epätietoisuuden tilassa, ja vain hallitsija ja hänen sotamiehensä hyödynsivät rikkauksia. Siksi sotamiehet olivat vahvempia kuin vapaat ninit ja pystyivät siten alistamaan heitä.
Niin Yeristä tuli taistelun, ryöstelyn ja molemminpuolisen alistamisen maailma.
Ei sellainen elämäntapa lyönyt itseään läpi, joka mahdollisti useimmille nineille suurinta hupia, vaan elämäntapa, joka toi eniten ylitarjontaa ja mahdollisti nopeimmat edistysaskeleet.
Erään alueen esimerkki valaisee lyhyesti, mihin tämä kaikki johti. Aluetta kutsuttiin nimellä Rooman valtakunta. Sotaruhtinaat keksivät pian, että he saattoivat yhä entisestään rikastua, kun he tekivät voittamistaan vihollisista orjiaan. Orjalla ei ollut enää minkäänlaisia oikeuksia, hänen piti tehdä töitä eläimen lailla ja häntä kohdeltiin usein huonommin kuin ensimmäistäkään eläintä. Tunnetusti orja tekee töitä vain silloin, kun hänet siihen pakotetaan. Ja tunnetusti sellainen orja, jota kohdellaan huonommin kuin eläintä, ei elä kauan. Mutta sehän ei haittaa mitään, ainahan voidaan käydä uusia sotia ja saada uusia orjia. Roomassa oltiin pian siinä pisteessä, ettei kukaan vapaa roomalainen halunnut enää tehdä töitä. Työ oli orjien asia. Rooman valtakunta kävi tauotta sotaa saadakseen yhä enemmän ja enemmän orjia, joiden täytyi tehdä kaikki työt ja ravita koko valtakunta. Vapaat roomalaiset olivat kaikki joko sotamiehiä tai työttömiä tyhjäntoimittajia, niitä harvoja lukuun ottamatta, jotka olivat keisarin virkamiehiä tai maan- ja orjanomistajia. Rooman valtakunta kävi jatkuvasti sotaa ja levisi yhä laajemmalle. Se hallitsi koko maailmaa. Mutta eräänä päivänä se romahti. Siitä oli tullut niin suuri, etteivät roomalaiset sotamiehet enää riittäneet puolustamaan laajoja raja-alueita ja samanaikaisesti vahtimaan orjia koko maassa. Tultiin siihen pisteeseen, ettei sota enää tehnyt maata vahvemmaksi, vaan niin heikoksi, että se joutui perikatoon.
Toiset valtiot nousivat Rooman valtakunnan asemaan, toisenlaisia yhteiselon muotoja syntyi. Mutta yksi pysyi samana: eivät suinkaan ne yhteiselon muodot kannattaneet, jotka olivat ihmisille miellyttävimpiä, vaan ne, jotka toivat eniten ylijäämää. Aina ne valtiot tai maat, jotka tavoittelivat suurinta ylitarjontaa, alistivat muita ja pakottivat ne hyväksymään omat elämäntapansa. Sen suhteen mikään ei ole muuttunut ja sen takia myöskään wojna ei ole kadonnut ninien elämästä. Yhä tänäänkin he käyttävät isoimman osan ylijäämästään valmistaakseen uusia, yhä parempia aseita. Tänään heillä on aseita, joilla he voivat sammuttaa kaiken elämän planeetallaan. Siksi heistä on tullut vaara koko Yer-planeetalle.
Vasta sitten kun ninit tajuavat, että wojna ja alistaminen saavat aikaan vain näennäistä rikkautta, he voivat löytää uuden yhteiselon muodon. Sen lisäksi heidän täytyy kuitenkin tajuta, ettei todellinen rikkaus ole mahdollisimman monien asioiden omistamista ja niillä taas mahdollisimman monien uusien asioiden tuottamista ja niin edelleen. Todellinen rikkaus tämän planeetan asukkaille voi kaiketi muodostua vain siitä, että mahdollisimman monilla nineillä olisi mahdollisimman paljon aikaa tehdä musiikkia, tanssia, jutustella keskenään, leikkiä, runoilla, maalata, kertoa tarinoita, urheilla, sanalla sanoen: tehdä elämästä kauniimpaa. Muuten heille voi käydä niin, että wojna tuhoaa koko heidän planeettansa, niin kuin se kerran tuhosi Rooman valtakunnan.
Joka tapauksessa on ehdottomasti poissuljettua - tämä
on ainakin meidän tutkijaryhmämme näkökanta asiaan - että ninit
voitaisiin ottaa mukaan Yhdistyneiden aurinkokuntien neuvostoon, niin
kauan kuin he eivät ole ymmärtäneet yhdessäelon yksinkertaisimpia
perussääntöjä.
Kahvilassa keskusteltiin, mitä pitäisi tehdä, jos atomisota syttyisi. Herra Balaban sanoi: "Jos pommi putoaa, pitää mennä kylpyyn, kietoutua valkoiseen liinaan ja mennä pikkuhiljaa hautausmaalle."
"Mutta
miksi pikkuhiljaa?"
"Jottei synny paniikkia", herra Balaban sanoi.
Ever since I started writing books for children, I have considered it important to deal with the difficult subject of war and peace in a way that children can understand. It seems to me that it is not enough to tell children that war is terrible and that peace is much nicer. Although even that is a step forward, of course, considering there was once a youth literature that glorified the military and combat action. But most children in our latitudes know that war is something terrible and peace is much nicer. But is peace possible? Or is war an unavoidable destiny that keeps befalling humankind? Doesn’t our history class, as well as the evening news, teach us that war has always existed everywhere in the world and is still with us? A culture of peace, understanding of others, peaceful resolution of conflicts – all of that is well and good: but what if the others do not want to go along?
I cannot imagine how we can banish war from the life of humankind, if we do not search for the causes of war. Only when the cause of a disease is discovered, can a focused and effective method be found to fight it.
It is true that I just skipped all my history classes at university, but at home I have continued my studies of history for myself to this day because, as a writer, the question of what determines people’s actions and thoughts is naturally always on my mind. But of course I cannot claim to have found the philosopher’s stone or that in my stories I could absolutely explain the causes of war. And I also cannot present a complete recipe for the avoidance of future wars. But I want the stories to do more than just give people "food for thought." Writers are always trying to give people something to think about, but at some point, someone is going to have to start thinking. The stories I have collected here are intended to suggest a direction in which a person can continue to think; they are intended to convey a feeling for where and how to search for the causes of war.
Maybe the intentions of the book can best be summed up like this: I try to show how our actions can be interconnected in such a way, that the ones who do not try their best to further their own interests must perish. But that on the other hand by each of us trying to further our own interests we may in fact unintentionally increase the loss or make worse the damage for all of us. And that we cannot escape this dilemma unless we communicate with each other and coordinate our actions. This moral is simple enough, but the hard thing is to really see through the complex ways in which the actions of individuals, groups, nations, states on this planet are interconnected.
I am trying to teach children to begin to recognize that sort of social mechanism, and I think that this is a novel approach in children's literature.
Select afterword failed: Table 'at27023_peaceculture.Texts' doesn't exist